Siispä suosittelen: Unohtakaa Luhrmannin törppö-Gatsbyn silkkipaidat ja syleilkää James Francon kerskakuluttaja-Alienin shurikeneja!

Vaikka Franco varastaa show’n aivot sulattavalla roolisuorituksellaan, elokuvan kiinnostavin analysointi painottuu tyttöihin ja siihen, mitä he tekevät. Yritän nyt antaa oman panokseni tähän keskusteluun.

Näin Spring Breakersin ensi kerran neljä kuukautta sitten, Rotterdamin filmijuhlien päätöslauantaina, täpötäyteen ahdetussa multipleksisalissa, jossa olutpullujen poksahtelu sameutti ääni-ilmaston ja ihmiset palkitsivat jokaisen mehukkaan vuorosanan suosionosoituksin.

Myönnän, että silloin elokuvan radikaalius ei vielä täysin avautunut. Tarvittiin useampi katsomiskerta ja äkkiä… kaikki tuntui selvältä.

Jos ette halua spoilereita, älkää lukeko eteenpäin.

–

Spring Breakersin luojalla Harmony Korinella on historiansa.

Parikymppisenä Korine kirjoitti käsikirjoituksen Larry Clarkin ohjaamaan elokuvaan Kids – tämän päivän lapsia (1995). Siinä joukko newyorkilaisia lapsosia ördäsi ja harrasti suojaamatonta seksiä. Puheet ovat ikään sopivasti ihan liian isoja.

Lopussa Chlöe Sevignyn esittämä Jennie joutuu ystävänsä raiskaamaksi, muutoinkin kamalan päivän päätteeksi. Kohtaus on raastavan pitkä ja lohduton.

Debyyttiohjaus Gummo (1997) oli jo toista maata. Resuinen, tuulen tuivertama pienyhteisö yrittää edelleen saada päiviään kulumaan, mutta Korine kuvaa heitä aivan kulman takaa iskevällä hellyydellä. Kissantappajat, kitukasvuiset, kehitysvammaiset, hitaat ja tumpelot ovat kaikki Korinen profeettoja. He pitävät toistensa puolia.

Gummo (1997)

Korinen mielestä meidän tulisi selkeästi seurata näiden hylkeksittyjen sielujen ajantappamista aivan yhtä suurella mielenkiinnolla – ellei suuremmalla – kuin täysipainoisten menestyjien oravanpyörässä juoksemista, jota länsimainen kulttuurikuvastomme on tulvillaan.

Miten Spring Breakers sopii tähän jatkumoon?

Kun koko uransa marginaalisia, enemmän nykytaidetta kuin nykyelokuvaa muistuttavia filmejä tehnyt Korine haluaa yhtäkkiä talliinsa Disneyn teini-idolit, pitäisikö siitä huolestua?

–

Spring Breakers kertoo neljästä nuoresta naisesta, jotka päättävät osallistua yhdysvaltalaiseen yliopistorituaaliin nimeltä spring break, vaikka rahaa ei ole. Tilan säästämiseksi käytän heistä ilmaisua “tytöt”.

Brit (Ashley Benson), Candy (Vanessa Hudgens), Cotty (Rachel Korine, ohjaajan vaimo) ja Faith (Selena Gomez) ovat olleet ystäviä jo tarhasta lähtien. Spring break edustaa heille ikuista aurinkoa ja hauskuutta, biletystä ja oluen juontia uikkareissa aamuun asti. Se on Mikä-mikä-maa, tajunnan tila, jossa ei tarvitse huolehtia mistään: ei tenteistä, valmistumisesta, opintolainoista tai työpaikoista.

Näyttelijöistä Hudgens, Gomez ja Benson ovat osa amerikkalaisen popkulttuurin ikonografiaa, miljoonien pikkutyttöjen ihannoimia ja oheistuotteita myyviä kiiltokuvia. Korine asettaa heidät Spring Breakersissa ironisesti ja räikeästi vasten ikonisia roolihahmojaan.

Spring Breakers (2012).

Hiljainen Faith on porukasta se, joka ei kuulu joukkoon. Hän opiskelee eri paikassa kuin muut, kristillisessä oppilaitoksessa, jossa Ed Hardy-tyylissä marinoitu punaniska yrittää kiihottaa opiskelijoita uskonnolliseen hurmioon.

Kun Faith kertoo kristillisille tutuilleen lähtevänsä kavereidensa kanssa reissuun, häntä varoitellaan. Erityisen varoituksen aihe ovat Brit ja Candy, Pretty Little Liers -sarjasta tunnetun Bensonin ja High School Musical-elokuvissa näytelleen Hudgensin esittämät vauhtitytöt:

“Pray hardcore, super hardcore!”

“They’re sweet”, vastaa hämmentynyt Gomez, joka on pulleissa lapsenkasvoissaan ideaali roolitus hahmoksi, joka alle tuntia myöhemmin poistuu kekkereistä ensimmäisellä maitojunalla kotiin.

Jossain vaiheessa toisaalla (koska aika on ainainen epäselvyys Spring Breakersissa; ajallista jatkumoa kohtausten välillä ei ole):

Pimeässä luentosalissa, läppäreiden näyttöjen loisteessa luennoitsija puhuu keskittyneellä äänellä. Puhe liikkuu sisällissodasta ja jatkuvasta vapauteen kilvoittelusta toiseen maailmansotaan ja sen vaikutukseen yksilöihin, jotka palasivat sodasta kotiin radikaalisti muuttuneina.

Kuulostaa mielenkiintoiselta, mutta Brit ja Candy eivät näytä kuuntelevan.

“Suloiset” tytöt uneksivat vapautuksesta ja spring breakista piirrellen peniksenkuvia ruutuvihkoon ja imitoiden aseen laukaisemista ohimolla.

Aseen lataus- ja laukaisuääni ovat osa elokuvan shokeeraavaa, jopa hyökkäävää ääniraitaa. Ravintolan ryöstäminen vesipyssyin koetaan kahdesti: ensi kertaa turvallisesti Cottyn ajaman avolava-auton pelkääjänpaikalta käsin ja toisella kertaa tyttöjen näyttelemänä. Toisella kertaa vaikutus on ahdistava juuri siksi, että kuulemme mitä raivoisia, suoraan elokuvista opittuja sanoja tytöt käyttävät.

Väkivallan uhka on kouriintuntuva myös tyttöjen asujen ansiosta. Jatkuva bikineissä esiintyminen tekee heistä fyysisesti haavoittuvaisia, feministisestä elokuvatutkimuksesta tutun miehisen tuijotuksen ja omistamisen kohteita. Korine oikein nautiskelee pornoistavan katseen häiritsevästä sekoittamisesta tyttöjen käyttämiin lapsekkaisiin karkkiväreihin sekä My Little Ponies: Friendship is Magic -sarjaan, jota he katsovat kahteen eri otteeseen.

Kun tuo katse kohtaa kyllästyspisteensa, käännös on radikaali.

–

Olennainen alkusoitto tälle “korinelaiselle käänteelle” tapahtuu elokuvan keskivaiheilla, kohtauksessa jossa Faith, Brit ja Candy lilluvat uima-altaassa. Biletys on tauolla ja seesteisyys rauhoittanut veden pinnan. On aikaa unelmoida.

Faith tunnustaa silloin rakkautensa ystävättäriään kohtaan: “If we could be together, forever”.

Brit ja Candy ottavat sanat vastaan hieman naureskellen. Siinä missä Faith on traditionalisti, Brit ja Candy tietävät, ettei niin voi olla.

Pian Faith häipyy ja Cottya ammutaan käteen. Jotain on tapahduttava, tai mikään ei muutu.

Faith, Brit, Cotty ja Candy.

Dangeruss -räppäriltä – joka muuten vilahtaa monessa kohtauksessa – elkeet ja releet lainannut James Franco tuo Alienina tuon muutoksen sisään elokuvaan. Ylitsepursuavissa uima-allasbileissä sanoja tiputteleva rahan messias räppää muutoksen mahdollisuudesta.

Maksettuaan tytöt pois vankilasta Alien esittelee Britille ja Candylle “kamojaan” huumaantuneena omasta vallastaan ja erityisyydestään, joka on kuitenkin vain rahaa. Kuten pointillistiselta maalaukselta näyttävät vaahtobileet hotellihuoneessa todistavat, raha tai omaisuus ei merkitse näille ihmisille mitään erityisesti. Se on vain tarpeellista paperia, jota saa aina lisää.

Naapurustonsa ainoana valkonaamana Alien on ollut koko ikänsä pienessä alakynnessä, vieras näky. Se antaa hänelle mahdollisuuden toimia toisin.

Spring Breakersin nerokkaimman kohtauksen lopuksi aseita esitellyt Alien astuu näkymättömän viivan yli. Vastaiskuna Brit ja Candy pakottavat hänet ottamaan oman aseensa piipun suuhunsa. Pelon innoittamana Alien suorittaa tuplafellaation ja kiittelee lopuksi haltioituneena “sieluntovereitaan”.

Tästä raiskauksesta lähtien Alien, Brit ja Candy muodostavat vallankumouksellisen kolmikon, jossa he ovat kaikki aidosti tasavertaisia ja samalla viivalla.

Suhde sinetöidään iloisella kimppakivalla uima-altaassa. Emaskuloitunut Alien ei “pane kahta naista” vaan he harrastavat seksiä yhdessä.

Korostaakseen kohtauksen egalistaristisuutta ja täydellisyyttä Korine ei vain käytä sopivia repliikkejä (“Feels as if the world is perfect”,  jne).

Hän näyttää Alienin entisen ystävän ja nykyisen vihamiehen Archien (Gucci Mane) harrastamassa seksiä kahden naisen kanssa hulppeassa huvilassaan: Archie makaa selällään sängyllä kuin paralyysissä kun toinen naisista ratsastaa ja toinen nuolee hänen varpaitaan.

Toisessa kohtauksessa Archie istuu vaahtokylvyssä ja sanelee suihkussa oleville naisille, miten ja mistä heidän tulisi koskettaa toisiaan.

–

Jotkut kritiikot ovat kirjoittaneet elokuvan viimeisen osion, Pussy Riot-myssyissä tehdyn tappokeikan epäsopivuudesta, mutta he eivät ole selkeästi osanneet lukea Korinea oikein.

Kun Alien saa luodin päähänsä, tytöt eivät suoraan hylkää häntä vaan hyvästelevät hänet hellästi suudelmin. Tasavertainen suhde merkitsee myös sitä, ettei yhden kuolema ole este heidän etenemiselleen. Ei Alienkaan sitä haluaisi.

Louise (Susan Sarandon) ja Thelma (Geena Davis) Ridley Scottin ohjaamassa elokuvassa Thelma ja Louise (1991).

Niin Brit ja Candy etenevät pitkin Archien tiluksia tappaen kaiken, mitä eteen tulee. Tummassa yössä heidän ihonsa näyttää lähes mustalta.

He löytävät ja tappavat Archien, mutta Korine leikkaa pois kohtauksesta ennen kuin saamme tietää, kuolevatko myös Archien naiset.

He varastavat Archien avoauton ja ajavat yössä hiukset hulmuten.

Korine on kuvannut elokuvaansa artikuloinnin tuolla puolen olevaksi. Suurin osa dialogista on toisteisia latteuksia, jotka tekevät paluun kuin Britney Spearsin pop-laulujen kertosäe. Mutta Spring Breakers ei ole mikä tahansa poptekele, vaan feministinen ja jopa radikaalin optimistinen elokuva.

Kun neonvärisiin bikineihin pukeutuneet Thelma ja Louise karauttavat varastetulla autolla pois, he eivät ajakaan alas jyrkänteeltä vaan ulos kuvasta. Heitä ei rangaista.

Spring break ja sen tuoma valtava muutos tuntuvat ikuisilta.

Naulan kantaan. Cantellin kritiikki on lisähaara käynnissä olevaan keskusteluun kritiikin tilasta Suomessa. Se on jo herättänyt hyvin perusteltua vastakritiikkiä kriitikoiden puolelta, aiheesta.

Muutama viikko sitten Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen esimies Jaakko Lyytinen kirjoitti yleisesti sanomalehtikritiikin tulevaisuudesta otsikolla “Kuka kaipaa kriitikkoa”.

Seuraavalla sivulla eri puolella Suomea ilmestyvien lehtien esimiehet kertoivat, miten he näkevät kulttuurikritiikin tulevaisuuden omilla sivuillaan. Keskustelu virisi kuvataidekriitikko Otso Kantokorven blogikirjoituksesta, jossa Kantokorpi kertoi lopettaneensa useiden lehtien avustamisen, koska ei kokenut saatua korvausta ja kritiikille varattua tilaa enää mielekkääksi kritiikin eteen tehtyyn työhön verrattuna.

Lyytinen kirjoitti: “Yritämme ylläpitää moniäänisyyttä myös omien sivujemme sisällä. Kirjallisuudesta, kuvataiteesta, musiikista tai teatterista kirjoittaa omien toimittajiemme ja kriitikoidemme lisäksi iso joukko avustajia.”

Hän ei mainitse elokuvataidetta, ja miksi mainitsisikaan. Elokuvista kirjoitetaan pidemmin suomalaisissa lehdissä lähinnä henkilölähtöisiä hypejuttuja. Vaikka elokuva olisi kuinka hyvä (vrt. viime aikaiset Jahti, Luihin ja ytimiin, Rakkaus), sen kriitikkiä ei laajenneta teemoja tutkailevaksi analyysiksi. Ensi-iltaan tulevilla elokuvilla on oma paikkansa, jossa ei paljoa analysoida.

Ja jos taitava kirjoittaja onnistuukin analysoimaan pienessä tilassa, kaikki pitää vääntää rautalangasta.

Cantell tietää tämän: “Surullisen usein elokuva-arvostelu jää kuitenkin pinnalliseksi juonenkuvailuksi, pahimmillaan paljasten juuri sen, mikä pitäisi jättää katsojan koettavaksi.”

Monesti hätkähdän lukiessani kirjallisuuskritiikkejä. Niiden monitasoiset, artikulatiiviset ja sivistyssanoja vilisevät analyysit vaativat lukijoiltaan jotakin. Niitä ei tyhmennetä. Moni kritiikki tuntuu kultivoivan lukijaa, niin kuin loistavan kirjallisuuden lukeminen. Miksei elokuvakritiikiltä vaadita samaa?

Koska elokuvaa ei pidetä edelleenkään yhtä suurena taiteenlajina kuin vaikkapa musiikkia tai kirjallisuutta. Elokuvakritiikki saa tästä osansa.

Cantell asettaa kirjoituksessaan tekijät (parempia) ja kriitikot (huonompia) arvojärjestykseen. Sen voi lukea suopeasti argumentoinnin välineeksi, keinoksi korostaa vallitsevaa tilannetta. Ihan suoraan lukemallakin henkilökohtaisella ristiretkellä syyttelyn voi unohtaa: Cantell vain peilaa yleistä elokuvakritiikin nauttimaa arvostusta.

Suomessa elokuvakritiikkiä ei pidetä osana hyvää elokuvakulttuuria. Se on aika perverssiä, kun vertaa elokuvahistoriaan, jossa loistavat elokuvat ja niistä hyvin kirjoittaminen ovat aina ruokkineet ja tukeneet toisiaan. Ajatelkaa Cahiers du Cinémaa ja ranskalaista uutta aaltoa.

Vastikään kuollut yhdysvaltalainen elokuvakriitikko Roger Ebert ja kollegansa Pauline Kael (1919-2001) kuuluivat siihen ryhmään, joka aktiivisesti kultivoi Robert De Niron, Martin Scorsesen ja Paul Schraderin kaltaisia uusia kykyjä kun konservatiivinen vanha polvi oli heitä vastaan. Arthur Pennin Bonnie ja Clyde (1967) tarvitsi ilmestyessään kaiken tuen. Nyt sitä pidetään uuden amerikkalaisen elokuvan ensimmäisenä mestariteoksena.

Olen jutellut suomalaisten elokuvantekijöiden kanssa. He ovat olleet samaa mieltä kuin Cantell: Monimuotoinen elokuva tarvitsee moniäänisen kritiikkinsä.

Laman aikana rahaa ei ainakaan elokuvakritiikille heru, vaikka sitä pyytäisi Cantellin peräänkuuluttamaan koulutukseen.

Pääsin taannoin Rotterdamin elokuvajuhlien nuoret kriitikot -koulutusohjelmaan. Rotterdam kustansi osan matkakuluista, mutta elokuva-alalla työskentelevä ystäväni neuvoi silti hakemaan tukea AVEK:lta. Valmistuin kesällä ja käyn osa-aikatöissä.

AVEK ei lämmennyt: “Ai joku kriitikko-ohjelma? Sä et ole siis elokuvantekijä, etkä opiskellut sitä?”

Minua neuvottiin olemaan hakematta, koska kokemuksen mukaan tällaiset hakemukset eivät mene läpi. Aineellinen menetys ei ollut suuri verrattuna reaktion minussa aiheuttamaan moraaliseen tappioon.

Cantell kertoo kirjoituksessaan tavanneensa elokuvafestivaaleilla Turkissa tšekkiläisen elokuvakriitikon,joka oli opiskellut Prahan elokuvakoulussa kriitikkolinjalla, rinnakkain ja osin yhdessä tekijäopiskelijoiden kanssa:

“Ei siis ollut ihmekään, että hänellä riitti ammattitaitoa ymmärtää elokuvakerronnan eri osa-alueita.”

Eipä niin. Vaatimus, että elokuvakriitikot kävisivät myös elokuvakoulun, jotta heillä olisi täsmälleen yhtä asiantunteva ote alaan kuin tekijöillä, on kaunis mutta kohtuuton.

Olen monesti leikkinyt ajatuksella, että hakisin vielä oman koulutukseni (VTM, pitkä sivuaine elokuva- ja televisiotutkimus) lisäksi vaikkapa TaiK:in elokuvauslinjalle. Vaikka Helsingin yliopiston ETVT:n oppiaineessa opetetaan elokuvanteon teoriaa asiantuntevasti, olisi hyödyksi opetella sitä myös käytännössä.

Ongelmana on juuri elokuvakritiikin arvostus, työmahdollisuudet ja siitä maksettu palkka. Innokas tai ei, elokuvakriitikoilla ei ole realistisesti ajatellen varaa tämänkaltaiseen täydennyskoulutukseen, koska se olisi täyttä haihattelua. Lisää opintolainaa, ja mitä sitten? Millä ilveellä se maksetaan takaisin?

Käytännön elokuvantekokokemusta kannattaa hankkia ennemmin vaikka kuvailemalla ja leikkaamalla omia elokuvia. Hyvä digikamera on turvallisempi sijoitus kuin pitkä ja vaikeapääsyinen koulutus.

Summa summarum: Olen monesta asiasta Cantellin kanssa aivan samoilla linjoilla: ”Välillä tuntuu, että elokuvaa pidetään edelleen niin kepeänä populaarikulttuurina, että siitä voi kuka tahansa antaa kommenttinsa mutu-pohjalta, ilman sen syvempiä taustatietoja.”

“Alaan ja aiheeseen perehtyneisyyden ohella kaipaan elokuvakritiikkeihin selkeää persoonallista otetta.”

Kyllä ja kyllä. Ongelma on, etteivät ideaali- ja reaalimaailma kohtaa. Ne on siis törmäytettävä. Muutos onnistuu vain keskustelua jatkamalla.

Voimallisin pelko kohdistuu aikuisten armoilla eläviin lapsiin ja heidän hyvinvointiinsa. Kun mahdollisuus antautua irrationalismin virran vietäväksi tarjoutuu, jarrupoljin lentää ikkunasta. Sen kokee Mads Mikkelsenin vähäeleisesti tulkitsema Lucas, joka on laman seurauksena joutunut siirtymään koulusta päiväkotiin töihin. Siellä häntä aletaan epäillä lasten hyväksikäytöstä. Perätön huhu tulee lapsen suusta.

Jahdin inhimillinen tragedia koskettaa syvästi. Sen voi ymmärtää myös purevaksi satiiriksi klikkausjournalismin säestämästä todellisuudesta, jossa oikeusvaltioperiaate ei toteudu. Leimautuminen tapahtuu välittömästi. Lucas saa kokea äärimmäisen julmaa kohtelua, ystäviltä ja tuntemattomilta.

Rennosti irrottelevalla jazzilla säestetty avauskohtaus seuraa kylän miesten hirvipeijaisrellestystä utuisella lammella. Heti käy selväksi, ettei Lucas kuulu joukkoon.

Ensinnäkin, hän on ujo. Toiseksi, hänellä ei ole enää perhettä. Rakas poika Marcus on eron ottaneella vaimolla Kirstenillä. Lucakselle jäi tyhjyyttään kummitteleva omakotitalo ja luppakorvainen Fanny-koira.

Vinterberg näyttää silmälasien taakse piiloutuneen Lucasin yhteisön silmin arvoituksena, tummana silhuettina horisonttia vasten. Raikas, pohjoismaisen viileä valo ja sen vaihtelut ovat pääosassa, ei-diegeettistä musiikkia on vain muutamassa kohtauksessa.

Lucaksen paras ystävä on onnellisesti naimissa oleva köriläs Theo (Thomas Bo Larsen). Theolla on teini-ikäinen poika ja vielä päiväkotia käyvä, hieman neuroottinen ja hassu Klara-tyttö. Kun Klara uhkaa unohtua selvästi häntä ekstrovertimmältä perheeltä, samanhenkinen Lucas paikkaa ja kävelyttää Klaran päiväkotiin tai sieltä kotiin.

Tarinan uskottavuuden kannalta on merkittävää, että rooliin ei ole valittu ketään perushabitukseltaan ressukkaa. Mads Mikkelsen on suurelle yleisölle tuttu machistisista konna- tai sankarirooleistaan. Lucaksen hän näyttelee vastoin normiodotuksia, herkästi ja kipeästi. Se toi parhaan miespääosan palkinnon Cannesin elokuvajuhlilla.

Empaattinen, älykkäästi punottu käsikirjoitus on ajassa kiinni. Lastenhoito on naisvaltainen pienpalkka-ala. Halki elokuvan Vinterberg näyttää, miten tärkeä Lucas on juuri päiväkodin pojille, jotka saavat riehua, telmiä ja retuuttaa häntä mielin määrin pihalla ja leikkihuoneessa. Päiväkodin johtaja tekee valinnan, uskoako aikuista vai lasta, pelon vallassa ja kohtisuorasti vasten kokemusperäistä tietoaan. Silti Jahti ei syytä erityisesti tarinan naisia, vaan tutkii kohta kohdalta ihmisten perusitsekkäitä, antiempaattisia käyttäytymismalleja. Kirkko näyttäytyy positiivisesti totuuden tutkiskelun paikkana.

Kun kaikki muut kääntyvät Lucasia vastaan, tukea antaa ironisten graafikkolasien taakse piiloutunut, valtavassa linnassa asuva ystävä, joka on pitänyt terveellisen etäisyyden samanhenkisyyteen joko hyväosaisuutensa, koulutuksensa tai niiden yhteisvaikutuksen ansiosta.

Aloitukseen viittaava, avoin loppukohtaus on tarpeellinen kertaus inhimillisestä, armon tuhoavasta piirteestä nimeltä epäilys.

Miksi?

Esimerkiksi kuvaaminen ja leikkaus eivät erota kotimaista elokuvaa juurikaan ulkomaisista. Raha erottaa, mutta käsikirjoitusten tasoon sen ei uskoisi vaikuttavan samalla tavoin kuin vaikkapa tehosteisiin. Sen sijaan epäuskottavia juonenkäänteitä, jäykän ja kirjoitetun makuista dialogia sekä ulkokohtaisesti rakennettuja tai yhtä tarkoitusta palvelevia henkilöhahmoja löytyy parhaimmistakin suomielokuvista.

Käsikirjoittaja-ohjaaja Simo Halisen ihmissuhdedraama Kerron sinulle kaiken on esimerkkitapaus: hyvä ja rehellisesti koskettava suomalainen elokuva, jonka dialogi on sujuvaa ja aidontuntuista. Silti protagonistin, Leea Klemolan esittämän transsukupuolisen Maaritin, henkilöhistoria ja valinnat tuntuvat joskus prinsessatarinamaisilta.

Onko esimerkiksi uskottavaa, että täysin sattumalta toisensa tapaavat ihmiset ovat kohdanneet vuosia aiemmin jalkapallo-ottelussa, eivät katsomossa vaan kentällä taklaustilanteessa, etenkin kun toinen henkilöistä on sittemmin korjannut sukupuolensa naiseksi?

Kuulostaa satumaiselta, ja ehkä Halisen toista, Cyclomaniaa (2001) seuraavaa täyspitkää tulisikin kohdella satuna. Hahmojen sisäiset maailmat edustavat niin selvästi ääripäitä, milloin äärimmäistä rehellisyyttä, milloin äärimmäistä suvaitsemattomuutta.

Näistä nikotteluista huolimatta Kerron sinulle kaiken tempaa täysin mukaansa. Elliptinen leikkaus ja alati liikkeessä pysyttelevä kamera luovat saumatonta kuvakerrontaa.

Elokuva avaa terapiaistuntoon. Kamera kiertyy hitaasti Maaritin selkäpuolelta kasvojen eteen. Taitavasti luodun meikin, hiusten ja Klemolan luontaisesti matalan puheäänen yhteisvaikutelma vie maskuliinisen ja feminiinisyyden rajapinnoille.

Vaikka puheenvuoro siirtyy terapeutille, kamera viipyilee ylimaallista karismaa huokuvassa Klemolassa, jonka leveä hymy ja ystävälliset silmät liikuttavat.

Maarit (Leea Klemola). Kuva: Hena Blomberg / Edith Film.

Epävarma ja silti avoin ilme kertoo meitä kaikkia yhdistävästä halusta ja tarpeesta tulla hyväksytyksi.

Terapeutti neuvoo Maaritia tekemään asioita – hankkimaan miehen, tapaamaan tytärtään –  jos siltä tuntuu. Tämä käsky on kerronnan moottori. Se motivoi Maaritin kaikkia toimia ja rikkoo usein muuten tavanomaisten dialogikohtaisten rytmiä yllättävän piristävästi. Spontaanisuus sekä Klemolan ja toista pääosaa esittävän Peter Franzénin uskottava yhteispeli nostavat Kerron sinulle kaiken irti tavanomaisesta.

Tällaista suomifiktion pitäisikin olla, joka kerta.

Kehystarina iskee kiinni ennakkoluulojen rehevään maaperään ja avaa samalla vähemmistöjen elämän lainalaisuuksia. Pohjoisesta kotoisin oleva Maarit toimi koulukuraattorina, kunnes  sai potkut paljastettuaan avoimesti transitiohalunsa. Maaritille se tarkoitti halua muuttua ulkoisestikin siksi naiseksi, jollaiseksi hän oli itsensä aina tuntenut.

Vähemmistöjen oikeudet toteutuvat liian helposti huonosti pienillä, sisäänpäinlämpenevillä paikkakunnilla. Siksi Maaritkin muutti Helsinkiin ja joutui tyytymään koulutustaan huonompiin töihin. Niiden lomassa ja valheen turvin hän tutustuu Samiin (Franzén). Tunteikas Sami vetää jalkapalloharjoituksia ja on naimisissa Ria Katajan esittämän kireän ja homofobisen fysiikanopettajan Julian kanssa.

Toisin kuin voisi olettaa, Maarit paljastaa Samille heti kättelyssä olevansa transnainen. Yllättäen, se ei haittaa Samia.

Tällaisin rohkein kääntein Kerron sinulle kaiken rysäyttää läpi kotimaisen elokuvakentän stereotyyppisistä suhdekuvauksista.

Parasta Kerron sinulle kaikessa ovat pääosan esittäjät ja heidän kemiansa. Franzénin herkkä, läheisyyttä kaipaava Sami ja Klemolan hetkeen tarttuva Maarit muodostavat uskottavan romanttisen pääparin. Sekin on, häpeällistä kyllä, poikkeuksellista.

Klemola on tämä elokuva. Hänen Maaritinsa ylittää puolivillaiset odotukset. Tätä liikettä kuvaa parhaiten kohtaus, jossa Samin ja Julian oppilas Teo (Alex Anton) tunnistaa Maaritin habituksessa jotain (perus)suomalaisittain outoa. Maarit näyttää nauttivan naisellisesta olemuksestaan eikä häpeile kantaa itseään ylpeästi.

Kommentti hyppää silmille, koska Maarit ei ole todellakaan mikään flirttaileva draq queen tai viettelijätär. Hän ei muistuta lähielokuvahistorian kuuluisimpia queerhahmoja. Vertaaminen esimerkiksi The Crying Gamen (1992) Diliin ontuu, puhumattakaan Breakfast on Pluton (2005) Patrick “Kitten” Bradenista.

Ristiriita teinipojan tekemän kommentin ja Maaritin todellisen olemuksen välillä imartelee Klemolan tekemää monitasoista, ihon kananlihalle nostattavaa roolityötä. Klemola lähtee paperilla luodun hahmon ääriviivoista ja värittää rohkeasti niiden yli.

Lähin vertailukohta onkin Melvin Poupaudin herkkä ja ylväs Laurence Laurence Anywaysissa (2012), Xavier Dolanin kolmannessa ja tähän asti parhaassa elokuvassa.

Laurence (Melvin Poupaud). Kuva: HIFF.

Se on tärkeää, koska suurin osa Rotterdamin ohjelmistosta koostuu ensi- ja toiskertalaisten ohjaustöistä. Hyviä elokuvia on vaikea löytää, koska ennakkotietoa ei ole saatavilla tarpeeksi tai ollenkaan.

Tilanne on aivan toinen suomalaisilla elokuvafestivaaleilla. Niiden vuosittaiset ohjelmistot on esivalittu Rotterdamin kaltaisten ulkomaisten festivaalien jättikatalogeista.

Toisten elokuvissakävijöiden kanssa keskustelu on toki kaikilla ulkomaisilla festivaaleilla tärkeää, mutta aivan erityisesti sitä oppii arvostamaan Rotterdamissa.

–

Näin parin viikon aikana paljon höttöä ja muutaman helmen:

Thaimaalaisen Apichatpong Weerasethakulin läpikuultava lomaelokuva Mekong Hotel, Olivier Assayasin nostalginen Aprés mai, Elle Fanningin johtama kiihkeä kasvutarina Ginger & Rosa, kolmeen kaupungiin sijoittuva Disappearing Landscape, norjalaisen Michael Noerin (R&A-festivaaleilla näytetty vankiladraama R, 2010) toinen ohjaus Northwest, Richard Raaphurstin täystuho Frankenstein’s Army ja Takashi Miiken päälaelleen käännetty kouluampumistarina The Lesson of Evil jäivät päällimmäisinä mieleen.

Virallinen lopettajaiskuva, korealaistaituri Park Chan-Wookin (Oldboy, Sympathy for Mr. /Lady Vengeance) Amerikan debyytti Stoker sen sijaan onnahti. Hurmeisennäköinen rikkinäinen perhe-kuvaus pelailee Mia Wasikowskan, Nicole Kidmanin ja Matthew Gooden keskinäisellä tuijottelulla.

Toinen käsikirjoittajista on Prison Breakin päänäyttelijä Wentworth Miller.

Psykoseksuaalinen jännite jää pliisuksi. Herkullisen näköinen Stoker ei lopulta uskalla mennä sinne minne sen pitäisi, jotta maa järkkyisi odotetusti. Turha reissu, etenkin kun vertaa esikuvaan, Hitchcockin Epäilyksen varjoon (1943).

–

Harmony Korinen käsikirjoittama ja ohjaama MTV-sukupolvisatiiri Spring Breakers räjäytti pankin. Se näytettiin päättäjäislauantaina täydelle katsomolle. Oli uskomattoman hauskaa hehkuttaa tällaista elokuvaa loppuilta mm. Varietyn kriitikon kanssa.

Nightvisions-festivaali esittää elokuvan huhtikuussa (11.-14.4.). Se on käsittämättömän hauska ollakseen niin tietoinen pinnallisuuden kritiikki. Korinen armoton koneisto viettelee päästämättä hetkeksikään irti läpitunkevasta, katsojille keskisormea näyttävästä ironisesta epäaitoudestaan.

Aion itsekin katsoa Spring Breakersin NV-näytöksessä toistamiseen. Kaikkia sen sekopäisiä viittauksia ei vain hahmota yhdellä katsomalla.

Spring Breakers (2013).

Tarina on trailerista tuttu: Candy (High School Musical -elokuvilla Disney-tähdeksi luotu Vanessa Hudgens), Brit (Ashley Benson) ja Cotty (Harmony Korinen vaimo Rachel Korine) haluavat bikinibilettämään jenkkiyliopistojen lukutauolla, Spring Breakilla, vaikka rahaa ei ole. Onneksi aina voi ryöstää kahvilan vesipyssyillä.

Mukaan lähtee myös kristillisessä oppilaitoksessa jumittava hyvis-Faith (toinen Disney-vetonaula Selena Gomez). Matkan aikana tytöt joutuvat poliisin haaviin, josta heidät pelastaa gangstaräppäri Alien (James Franco).

Blingbling-hammasrautainen Alien on virstanpylväs, kaikkialle ehtivän ja siksi niin ärsyttävän James Francon häikäisevimpiä rooleja.

Yksi Spring Breakersin mehukkaimmista kohtauksista sijoittuu Alienin makuuhuoneeseen, jossa hän säilyttää upeita kamojaan: automaattiaseita, viidakkoveitsiä, aurinkoöljyä.

Spring Breakers rakentuu näennäisen loputtomalle toistolle. Se on kerrassaan nerokas satu yhtenäiskulttuurin irvokkuudesta, kohteilleen naurava ja niillä mässäilevä ekploitaatio. Korine ei jätä hyödyntämättä yhtään millimetriä paljasta pintaa tai onnahtavaa Britney Spears -imitaatiota, eikä kaihda herutuksen kääntöpuolen, hyväksikäytön tummilla sävyillä leikkimistä.

80-luvulla syntyneen musiikkitelevision uima-allasohjelmille perustuva hetkutus ja kulutus, tuotemerkit, pastellisävyt, bikinit, skootterit ja pornosta omaksutut eleet seuraavat toisiaan. Korine alleviivaa kierrettä juoksuttamalla monotonisista toistoista koostuvaa ääniraitaa epäsynkroniassa kuvan kanssa.

Pelkästä tyhjästä puheesta (“Haluan olla vapaa, tehdä jotain upeaa, olla jotain muuta kuin kaikki muut”, jne.) koostuvista repliikeistä tulee toistossa vieläkin tyhjempiä. Useimmat hahmot suorastaan kolisevat, jotkut paremmin ja jotkut huonommin näytellen.

Vanessa Hudgens osoittautuu yllättävän kovaksi palaksi, siinä missä Gomez ei onnistu heittämään Disney-turkkiaan.

“Spriiing break, spriiing break… Forever!”

Visuaalisuus on musiikkivideoista, tietysti. Superhidastukset, rohkeat värimäärittelyt, hyppyleikkaukset ja mielipuolinen parittelueleillä leikkivä seksuaalinen härnäys lyövät kättä elokuvahistorian eniten käytettyjen aihelmien, aseiden ja naisten, kanssa. Soundtrackilla soi biksubileiden ykkönen Skrillex.

Ei ole sattumaa, että tytöt katsovat heikkona hetkenään läppäriltä uusia My Little Poneja (engl. Friendship is Magic, 2010). Korine pornoistaa jokaisen kosketuksen ja äännähdyksen. Hän osaa myös historiansa.

Thelma & Louise (1991) on oikea feministinen elokuva, Korine lausuu lyhyessä, 90-luvun kiistellyimmälle valtavirran naiselokuvalle pokkaavassa polaroid-otoksessaan, ja asettaa näin oman elokuvansa samalle vertailuviivalle.

Myös Spring Breakers on feministinen elokuva, häiritsevän hienolla tavalla. Toisin kuin voisi luulla, se ei ole kuoliaaksi ironisoitu. Trash Humpersin (2009) tehneelle Korinelle feminismi on tietysti ennen kaikkea anarkiaa.

Nämä tytöt eivät ryöstele ja rellestä, koska heitä olisi kohdeltu pahoin. He tekevät sitä, koska se on kivaa.

Apua!

Oma “Näin akatemian jäsenet äänestävät”- listani voi muuttaa vielä muotoaan animaatiolyhytelokuvien osalta. Argon tie parhaaksi elokuvaksi vaikuttaa pomminvarmalta, ihan vain koska akatemia on lääpällään elokuvaan ja Affleck jäi ohjausehdokkuudesta paitsi. Muuten moni kategoria tuntuu hyvin epävarmalta.

Naispääosasta ja miessivuosasta kamppailu taitaa olla kovin.

Jos epäröin, päätin veikata vastoin yleistä konsensusta. Ei nimittäin Oscareita ilman harvoja ja valikoituja ylläreitä.

Elämyksellistä yötä kaikille!

–

PARAS

elokuva: Argo

ohjaaja: Steven Spielberg (Lincoln)

miespääosa: Daniel Day-Lewis (Lincoln)

naispääosa: Emmanuelle Riva (Amour)

miessivuosa: Robert De Niro (Silver Linings Playbook)

naissivuosa: Anne Hathaway (Les Misérables)

animaatioelokuva: Wreck-It Ralph

kuvaus: Claudio Miranda (Life of Pi)

leikkaus: Dylan Tichenor ja William Goldenberg (Zero Dark Thirty)

äänileikkaus: Eugene Gearty, Philip Stockton (Life of Pi)

äänimiksaus: Andy Nelson, Mark Paterson, Simon Hayes (Les Misérables)

lavastus ja ulkoasu (production design): Sarah Greenwood, Katie Spencer (Anna Karenina)

pukusuunnittelu: Jacqueline Duran (Anna Karenina)

maskeeraus: Peter Swords King, Rick Findlater, Tami Lane (The Hobbit: An Unexpected Journey)

erikoistehosteet: Bill Westenhofer, Guillaume Rocheron, Erik-Jan De Boer, Donald R. Elliott (Life of Pi)

musiikki: Mychael Danna (Life of Pi)

laulu: Skyfall elokuvasta Skyfall

dokumenttielokuva: Searching for Sugarman

vieraskielinen elokuva: Amour

alkuperäiskäsikirjoitus: Zero Dark Thirty

sovitettu käsikirjoitus: Argo

lyhytelokuva (animaatio): Paperman

lyhytelokuva (dokumentti): Mondays at Racine

lyhytelokuva (näytelty): Curfew

Helsinki-Vantaalle saavuttuani sähköpostissani odotti Jussit jakavan Filmiaura ry:n tiedote. Siinä luki:

“Vuonna 1944 perustettu Jussi-palkinto on tiettävästi Euroopan vanhin elokuvapalkinto.”

Kuulostaa hienolta. 1940-luvulla Suomi soti ja elokuvien tekeminen oli haastavaa. Silti meillä oli kehittynyt elokuvateollisuus ja yleisömenestyksiä.

Ihmiset jonottivat katsomaan Suomisen perhettä ja Kulkurin valssia, mutta myös kriittisiä, ongelmalähtöisiä elokuvia, jotka saivat vaikutteita mm. Italian kaduilla kuvatusta neorealismista.

Vanhat instituutiot luovat jatkuvuutta, mutta niitä vaivaa usein muutosvastarinta. Nyt se tuntuu edenneen jo sietämättömäksi, etenkin näin pienessä elokuvamaassa kuin Suomi. Varmasti moni mietti jo Jussi-ehdokkaita lukiessaan samaa kuin minä:

Miksi yhtään dokumenttielokuvaa ei ole ehdolla “Paras elokuva”-kategoriassa?

Vuonna 2013 suomalaisia, teatteri-ensi-illan saaneita elokuvia – mukaanlukien yhteistyössä muiden maiden kanssa tuotetut - ilmestyi 39.

Niistä 9 oli dokumenttielokuvia. Esimerkiksi Kovasikajuttu (ensi-ilta 4.5.), Kummisetäni thaimorsian (16.11.), Kuningas Litmanen (28.9.), Sinivalkoinen valhe (5.10.), Säilöttyjä unelmia (27.1.) ja Venäjän vapain mies (11.5.) tulivat teattereihin viime vuonna.

Suomalainen dokumenttielokuva on helkutin kovassa iskussa, meillä ja maailmalla. Palkintoja ja festarinäytöksiä kertyy, kuten esimerkiksi eilen parhaaksi dokumenttielokuvaksi valitulle Kovasikajutulle, joka lähtee South by Southwest -festivaaleille Teksasin Austiniin maaliskuussa. Ihmiset puhuvat dokumenttielokuvista ja käyvät myös katsomassa niitä teatterissa.

Minut on hyväksytty Filmiauran jäseneksi. Se tarkoittaa, että sain äänestää Jussi-palkinnon saajista.

Äänestin Kohta 18 -elokuvaa vuoden parhaaksi, koska se oli ehdolla olevista elokuvista mielestäni paras.

Samalla metodilla kävin läpi muut kategoriat. Ilokseni huomasin, että dokumenttielokuva löytyi muista kategorioista, kuten leikkauksesta (Riitta Poikselkä – Kovasikajuttu) sekä musiikista (Karsten Fundal – Säilöttyjä unelmia). Poikselkä ja Fundal voittivat kategoriansa (Onnea!).

Pääpalkinnon eli parhaan elokuvan ehdokkaaksi dokumenttielokuvilla ei kuitenkaan ollut asiaa, koska dokumenttielokuvalla “on jo oma kategoriansa”. Näillä sanoilla valinta minulle perusteltiin, kun keskustelin asiasta tuntemieni muiden äänestäjien kanssa.

Näin se on meillä, koska se on niin monessa paikkaa maailmalla, ehkä tunnetuimmin Yhdysvaltojen elokuva-akatemian jakamissa Oscareissakin, tuntui piilevän taustaoletuksissa.

Mutta hei, ihan oikeasti. Se, että se on tapa, ei tee siitä hyvää tai oikeaa. Miettikääpä vähän.

Mitä jos naisilla olisi oma kategoriansa?

Silloin Maarit Lalli, Kohta 18 -elokuvan ohjaaja ja toinen käsikirjoittajista, olisi ehkä voittanut “Paras naisen tekemä elokuva” -kategorian. Tai ehkä sen olisi tehnyt Säilöttyjä unelmia -ohjaaja Katja Gauriloff.

Sillä ei ole väliä, että jo kategorian kokoaminen voisi olla hankalaa. Vuonna 2012 teatteihin tuli sentään yhteensä viiden naispuolisen elokuvaohjaajan työt.

Olennaista on syrjiminen. Dokumenttielokuvat kohtaavat samanlaisen lasikaton Jusseissa kuin naiset aika ajoin työelämässä.

Jos ratkaisu on luopua kokonaan kategoriasta “Paras dokumenttielokuva”, niin selvä, käy oikein hyvin.

Jos nimittäin ehdokkaat valitseva esiraati tekee työnsä, voi vihdoin valita suosikkielokuvansa, eli sen teknisesti ja sisällöllisesti parhaan.

–

Vuoden 2012 Jussi-voittajat:

PARAS ELOKUVA:
Kohta 18  –  Tuottaja Maarit Lalli

PARAS OHJAUS
:
Kohta 18  – Maarit Lalli

MIESPÄÄOSA:
Eero Ritala  – Kulman pojat

NAISPÄÄOSA
:
Laura Birn  –  Puhdistus

MIESSIVUOSA
:
Santtu Karvonen  –  Juoppohullun päiväkirja

NAISSIVUOSA
:
Liisi Tandefelt  –  Puhdistus

KÄSIKIRJOITUS:
Maarit Lalli, Henrik Mäki-Tanila  –  Kohta 18

KUVAUS
:
Rauno Ronkainen F.S.C. –  Puhdistus

MUSIIKKI
:
Karsten Fundal – Säilöttyjä unelmia

ÄÄNISUUNNITTELU:
Kirka Sainio  –  Puhdistus

LEIKKAUS:
Riitta Poikselkä  –  Kovasikajuttu

LAVASTUS:
Ulrika von Vegesack – Iron Sky

PUKUSUUNNITTELU:
Tiina Wilén – Miss Farkku-Suomi

MASKEERAUSSUUNNITTELU:
Riikka Virtanen – Puhdistus

DOKUMENTTIELOKUVA
:
Kovasikajuttu – ohjaajat Jukka Kärkkäinen, J-P Passi

Olen nimittäin yksi viidestä onnellisesta nuoresta (=alle 30-vuotiaasta) elokuvakriitikosta, jotka hyväksyttiin Rotterdamin Young Film Critic -ohjelmaan.

Se tarkoittaa sitä, että seuraavat 10 päivää saan katsoa elokuvia ja kirjoittaa niistä niin paljon kuin vain jaksan, englanniksi ja suomeksi. Aika mahtavaa!

Minulla on jo oma festivaaliblogi, johon bloggaan englanniksi. Kannattaa siis katsastaa ja seurata.

Kommentoin tiuhiten Twitteriä, eli jos et ole jo seuraaja, nyt on hyvä hetki liittyä.

International Film Festival Rotterdam eli #IFFR on erityisesti taide- ja indie-elokuvan festivaali. Ohjelmistoon kuuluu jälleen paljon ensi- ja toista kertaa ohjaavia, mutta myös isoja nimiä.

Sellaisia kuin Park Chan-Wook (Stoker), Olivier Assayas (Après mai), Kim Ki-Duk (Pieta), Harmony Korine (Spring Breakers), Sally Potter (Ginger and Rosa) ja Matteo Garrone (Reality).

Ulrich Seidlin uutta Paradise: Glaubea en aio sentään mennä katsomaan saksaksi hollantilaisilla teksteillä. Vaikka ehkä ihan vähän mieli tekisi.

Festivaali on koonnut retrospektiivin ukrainalaisohjaaja Kira Muratovalle, jota brittikriitikko Mark Cousins nosti kovasti esiin YLE Teeman vasta näyttämässä Elokuvan tarina -sarjassaan.

Jokaiselle meistä on arvottu oma sarja, jonka elokuvat pyrimme kaikki näkemään. Minulla se on Inside Iran, uusia iranilaisia elokuvia maasta  ja maanpaosta.

En malta odottaa.

Tarantino on tehnyt jo niin monta uudelleentulkittua mukaelmaa, että tämä viimeisin, yhdistelmä spagettiwesternejä, blaxploitationia ja epookkia, saa riittää. Toki, “QT” kirjoittaa edelleen mieleenpainuvan hohdokkaita dialogeja ei-mistään kuin purkkaa jauhaen. Väkivaltaisen valtavirtaviihteen kuningas osaa myös rakentaa vulkaanisia toimintakohtauksia, kuten Djangon puhdistavaksi splatteriksi yltyvä finaali todistaa.

Tarantinolla on myös jokseenkin ainutlaatuista, sohvaperunaa ja näsäviisasta lingvistiä yhdistävää silmää rasvaisille yksityiskohdille. Cleopatra Club, Big Daddy ja Candieland ovat tarantinomaisia klassikkonimiä, mutta ne kalpenevat visuaalisille pyllistyksille niinkin erilaisten artefaktien kuin D. W. Griffithin Suvaitsevaisuuden (1916) ja Tuulen Viemään (1939) suuntiin. Tyypillä on otsaa, voi pojat.

Elokuva avaa kolme vuotta ennen Amerikan sisällissodan alkua. Vuonna 1858 jossain päin Teksasia vaeltaa orjajoukko. Hyppyzoomaukset ja nimikkolaulun tahdissa marssiva orjajono kutkuttavat nautinnollisesti vatsanpohjaa. Entä jos tekijä onkin riehaantunut ja tehnyt Djangosta kieli poskessa-musikaalin!

Pimeydestä ilmaantuva mies, Dr. Schultz nimeltään, tarjoutuu ostamaan yhden orjista, Djangon, arvattavan laihoin tuloksin. Orjakauppiaiden veri purskahtaa toista metriä ilmaan, aitoon Evil Dead-malliin.

Pian Django ja palkkionmetsästäjäksi paljastuva Schultz  jo jahtaavat roistoja kuin veljekset, yhteisenä päämääränä Djangon vaimon Broomhildan (sic) löytäminen ja vapauttaminen.

Broomhilda on tietysti väärin kuultu Brünnhilde, tulirenkaan keskellä nukkuva kaunotar Wagnerin Nibelungin sormus-oopperasta, ja Django Siegfried, jonka kohtalo on herättää neito. Tällainen ns. legenda, johon ei sen ihmeemmin palata, on elokuvantekijän tavaramerkki.

Vaikka kyseessä ei ole uusi temppu, tuoreutta Djangoon tuovat toinen toistaan seuraavat tarantino-tyhjiöt. Schultz on ammatiltaan hammaslääkäri, mutta tässä elokuvassa ei hoideta yhtään hammasta. Maireasti tuhruhampaitaan maiskuttelevasta Calvin Candiesta, Leonardo DiCaprion taidolla brassailemasta plantaasipomosta ja Broomhildan omistajasta, leivotaan ultrasadistista raakalaista. Todellisuus jää kauas odotuksista.

DiCaprion Candie lirkuttelutuulella.

Brittikriitikko Peter Bradshaw huomioi osuvasti Calvin Candien hahmon ytimessä piilevän pilaantuneen charmin. Candie on luotu parhaat vuotensa nähneelle plantaasille, elelemään degeneroituneen Lara Lee-siskonsa (Laura Cayouette) ja orjiensa kanssa. Vapaasti temmeltävä DiCaprio nautiskelee silminnähden.

Christoph Waltzin paasaava Schultz tuo luonnollisesti mieleen Waltzin Hollywood-debyytin, elegantin juutalaisten metsästäjä Hans Landan. Schultzin keikarihahmon ympärille rakentuvat puhekohtaukset lässähtävät ennen nousuun kääntymistään. Joko Tarantinon ajoitus on pielessä tai olen kehittämässä immuniteetin käsikirjoittaja-ohjaajan itserakkaalle kikkailulle.

Django on ollut tapetilla aiheensa tähden. Mikä oikeus valkoisella ohjaajalla on tehdä mustien orjuudesta viihdettä, kun asiaa ei olla käsitelty tarpeeksi vakavasti yleisesti amerikkalaisessa keskustelussa? Tämän logiikan mukaan Steven Spielbergilla saattoi olla oikeus tehdä Schindlerin lista, mutta vain koska a) juutalaisten holokausti oli validisoitu puhumalla siitä ja käsittelemällä se oikeudessa rikoksena ihmisyyttä vastaan ja koska b) Spielberg on juutalainen.

Ymmärrän kritiikkiä ja tunnen empatiaa sen esittäjiä kohtaan, vaikka en sitä allekirjoitakaan. Meidän ei tulisi ottaa Tarantinoa näin vakavasti. Django iskee orjuutta historiallisena aihelmana turpaan ja se on sallittua.

Myös neekeri-sanan runsas käyttö kismittää. Mutta mustasta kostajasta kertovassa genre-elokuvassa sitä ei pidä lukea kuten yleisesti, väitän. Kun rasistista sanaa toistetaan sata kertaa lyhyen ajan sisällä, se menettää tehoaan. Jos Djangon olisi ohjannut Spike Lee, efekti luettaisiin vallankumouksellisena, emansipatorisena käänteenä.

Suuri kysymys on Samuel L. Jacksonin rooli Stepheninä, Calvin Candien uskottuna hovimestarina, joka suhtautuu tummaihoisiin avoimen myrkyllisesti. Jonkinlaiseksi Uncle Tom -homagen ja -parodian sekoitukseksi tarkoitettu hahmo ja sen motiivit jäävät mysteeriksi, vaikka roolitus on onnistunut.

Aion katsoa sen, iloita, veikata ja pettää siinä samassa itseäni.

Ai miksi?

Siitä huolimatta, että eurooppalaisen nykyelokuvan maestro Michael Haneke nostettiin ehdolle ohjaus- ja alkuperäinen käsikirjoitus-kategorioihin ja Benh Zeitlinin ohjaama osuuskunta-indie Beasts of the Southern Wild sai tunnustusta, mikään ei ole muuttunut.

Oscareissa ei edelleenkään ole kyse parhaista elokuvista. Ne jaetaan useimmiten vähiten ärsyttäville tai kantaaottaville, perushyville, rasittavan pitkille ja kädenlämpöisille elokuville.

Viime vuonna täysin tyhjin käsin jääneistä parhaista elokuvista mainittakoon Shame, tänä vuonna Luihin ja ytimiin (Mistään Sokurovin Faustista ei voine edes puhua tässä porukassa, ei mitään mahdollisuuksia!).

Minusta on käsittämätöntä, miten taivaallisen näköinen, 70 millin filmille kuvattu Mestari ei ole ehdolla parhaasta kuvauksesta. Tänä vuonna tosin siirryttiin ensi kertaa sähköiseen äänestyslappujärjestelmään, jonka ongelmat ovat voineet vähentää palautettujen äänien määrää, mutta silti.

Paul Thomas Andersonin hellittämätön järkäle uskosta, valheesta ja Amerikasta löytyy taatusti vuoden parhaat -listaltani ensi joulukuussa. Se on uskomattoman näköinen ja uskomaton elokuva.

Sen sijaan Oscar-ehdokkuuksista päättävä akatemia (keskimääräinen jäsen 58-vuotias valkoinen mies) näki siinä lähinnä näyttelijäsuorituksia. Kerronnallisen tehokolminaisuuden muodostavat Joaquin Phoenix, Philip Seymour Hoffman ja Amy Adams ovat kaikki ehdolla.

Selitys taitaa olla näiden kolmen tunnettuudessa: kaikki ovat olleet vähintään kerran jo ehdolla Oscareissa.

Oscar-ehdokkaaksi pääsemiseksi täytyy kuluttaa hirveitä määriä rahaa ja aikaa. Jos kampanjointi tuottaa tulosta, lipunmyyntitulot lisääntyvät ja elokuva jää historiaan.

Vai jääkö?

Kuka muistaa viime vuotisia Oscar-elokuvia? Entä edellisvuoden? Sitä edellisen?

Entä kuka on katsonut noita elokuvia Oscareiden jälkeen uudestaan?

Aivan. Oscarin saaminen ei takaa muistamista. Joissakin tapauksissa se on tae unohduksesta: jos elokuva saa Oscarin, se on aika isolla todennäköisyydellä mitäänsanomaton mölli.

Tietysti eroja on. Darren Aronofskyn Black Swania olisi vaikea unohtaa. Tom Hooperin tavanomaiseen Kuninkaan puheeseen on siitä pitkä matka (Ja kuinka sattuikaan, Hooperin uusin, Les Misérables-valkokangassovitus, on kerännyt reilusti Oscar-ehdokkuuksia!).

Shamen katsoisin uudestaan ja taas uudestaan ihan milloin tahansa.

–

Hollywood Foreign Press Associationin jakamat Golden Globet ovat höpöhöpö-versio Oscareista. Esimerkki? Näyttelijäpalkintoja jaetaan tuplamäärä kategoriajaon (draama/komedia tai musikaali) ansiosta. Siksi Hugh Jackman sekä Daniel Day-Lewis saivat kiitellä yhteistyökumppaneitaan lavalla.

Oscareissa Jackman, Day-Lewis ja Joaquin Phoenix ovat kaikki ehdolla samassa kategoriassa ja vain yksi voittaa. DDL on varmasti hyvä Lincolnissa (jonka näen huomenna), siitä ei ole epäilystäkään. Mutta haluan Phoenixin voittavan.

Toisin kuin voisi olettaa, Mestari lepää lähes täysin Phoenixin puoliksi halvaantuneilla, vuoroin vimmaista ja vuoroin kärsivää eläintä muistuttavilla kasvoilla, jotka Mihai Malaimare Jr:n kameraohjaus nappaa hellästi pyydykseensä. Tämä on selvää heti toisesta otoksesta lähtien, vaikka Hoffman tekee vakuuttavaa työtä Lancaster Doddina, elämää suurempana seuramiehenä.

Argo, voi Argo. Ben Affleckin ohjaama trilleri on niin tavallinen ja ennakkoluuloinen, että olen varmaan unohtanut sen jo maaliskuussa.

Zero Dark Thirty sen sijaan on poikkeuksellisen hyvin ohjattu elokuva, aivan erityislaatuisen jännittävä ja vakuuttava. Ohjaaja-käsikirjoittajapari Bigelow & Boalin venkoilu aiheen poliittisuudesta vain kääntyy itseään vastaan, myös nyt kun olen nähnyt elokuvan.

ZDT ei nimittäin ole vain “yhden periksiantamattoman yksilön” vaan koko USA:n terrorisminvastaisen sodan tarina. Ja sitä ei kuitata kuvitteellisella “hän oli itsepintainen ja teki sen!” -sankaritarnarratiivilla.

Jessica Chastain onnistuu, mutta pääosa-Oscar kuuluu Amourin Emmanuelle Rivalle.

(Tosin, jos Rakkauden pelikirjan Jennifer Lawrence voittaa, kiljahdan. Tyttö on dynamiittia!)