Yltiömäisen tuhovoimainen Godzilla on myyttistä katsottavaa

Yltiömäisen tuhovoimainen Godzilla on myyttistä katsottavaa

Erinomaisen näyttävä Godzilla on oikea A-luokan tuhoelokuva. Se etenee katastrofista toiseen kuin luotijuna unohtamatta pitkittää nautintoa.

Nuori ja innokas Gareth Edwards (Monsters, 2010) ohjaa myyttisin ottein. Hän hyödyntää vahvoissa kuvissaan klassisia elokuvakerronnan keinoja eikä vain sysää vetovastuuta CGI-efektivelhoille.

Iso G paljastuu vähä vähältä, hätärakettien valaisema hirmuliskojättikankku ja -häntä etunojassa. Valtavuudessa on jumalaista hurmetta. Polkujen kohdatessa ihmisen osa on muurahaisen, tulla liiskatuksi.

Jonkinlaisessa kohtalonyhteydessä hirviöön oleva sankari kuvataan tuhon keskellä seisomassa kynnyksellä, jonka ympärillä ollutta rakennusta ei enää ole.

Mitä mehustelua!

Gigaluokan ryminät muistuttavat viime kesän aivot-narikkaan-räiskinnästä Pacific Rimistä. Onneksi Godzillalla on enemmän älliä, vaikka naishahmoilla ei mene yhtään paremmin (Auttakaa nyt joku Sally Hawkinsia!). Jättiliskoineen ja tiuhaan vaihtuvine kohteineen se on eniten velkaa Jurassic Parkille (1993). Eräskin kohtaus pokkaa legendaariselle T-Rexin aitauskohtaamiselle.

Taustalla väreilevat Godzilla-taruun kuuluvasti Japanin ja Yhdysvaltojen sotahistoria sekä vakoiluskandaalien ja Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden herättämä epäluottamus ja pelko. Toho-studion alkuperäiset Gojira-elokuvat puolustivat ympäristöä ja vastustivat ahneita yrityksiä ja ydinkokeita.

Nyt 2010-luvulla kyse on edelleen ihmislajin ahneudesta ja likaisesta menneisyydestä joka palaa kostamaan. Ydinsäteilyä ravintonaan käyttävän hirviön herääminen ei ole kenenkään muun kuin ihmisen vika. Balanssin palauttamisesta otetaan ilo irti.

Kun Las Vegasin keinotekoinen sikailukeidas näyttäytyy julmassa päivänvalossa maan tasalle lanattuna, taustalla soi Elviksen “Devil in Disguise”.

Peilipinnat hyötykäytössä. Kuva: Warner Bros.

Peilipinnat hyötykäytössä. Kuva: Warner Bros.

Noviisi Max Borensteinin elokuvakäsikirjoitus rakentelee nautittavan ylimenevää kauhun topografiaa. Siinä tavallisiksi naamioidut dialoginpätkät ovat tragedian maamerkkejä. Ne enteilevät tuhoa ihan jatkuvasti. Siis ko-ko a-jan.

Kun bussi saapuu viemään lapsia kouluun, koulupäivä jää takuulla viimeiseksi pitkään aikaan.

Kun Bryan Cranstonin ja Juliette Binochen esittämät vanhemmat pussailevat autossa työmatkan alkajaisiksi, arvaamme heti että sitä iltaa ja seksiä ei koskaan tulekaan.

Viimeistään silloin kun biiffiksi pomminpurkajaksi varttunut päähenkilö Ford (Aaron Taylor-Johnson) hyvästelee vaimonsa Ellen (Elizabeth Olsen) ja Elle lohduttaa matkan kestävän “vain pari päivää”, olemme lopullisesti kartalla.

The Avengersin (2012) kuvannut Seamus McGarvey sekoittaa pakkaan johdatusta. Myrskypilvien lomasta kuin enkeleinä ilmaantuvat laskuvarjojääkärit voisivat olla samantien itsemurhalentäjiä, niin toivoton osa ihmisillä on näiden isojen petojen reviiritaisteluissa.

Aivan, kaikkien tuntema jättilisko ei ole elokuvan ainoa hirviö.

Ymmärrämmekö ajoissa vetäytyä ja tunnistaa liittolaisemme?

Kuoriutuuko Godzillasta Final Fantasy -videopelisarjan guardian force -hirviöiden kaltainen kosminen hyvis joka ottaa nuolen rintaan puolestamme?

Isä (Bryan Cranston) ja poika (Aaron Taylor-Johnson). Kuva: Warner Bros.

Isä (Bryan Cranston) ja poika (Aaron Taylor-Johnson). Kuva: Warner Bros.

Alkutekstien peitetyistä asiakirjoista lähtien Godzillassa on kyse meitä kaikkia yhdistävästä tekijästä, ihmisaivojen halukkuudesta uskoa salaliittoteorioihin.

Nerokas huijaus näyttää seuraavan toista:

Yhdysvaltojen ydinkokeet Tyynellämerellä vuonna 1954 olivatkin oikeasti yrityksiä tappaa esihistoriallinen hirviö, jonka Hiroshiman ja Nagasakin atomipommi-iskut olivat herättäneet hyisestä horroksestaan.

Fukushiman kaltaiset ydinvoimalakatastrofit tapahtuvat kun radioaktiivisia aineita ravinnokseen nauttivat möröt löytävät tiensä buffetpöytään.

Miksei? Mielikuvamme ovat kerta kerran jälkeen osoittautuneet oikeiksi:

Valtionpäämiehet hymyilevät tv-kameroille, vaikka pitävätkin sormia ristissä selkiensä takana. Suuryritykset ja pankit vievät meiltä rahat ja terveyden. Vallalla olevia käsityksiä haastavat teoreetikot tyrmätään tai heitetään tyrmään.

Aina meitä huijataan!

Godzilla on monella tasolla lohdullinen tarina.

Amerikkalaisessa katastrofielokuvassa helpottavinta on myöntää, että hulluiksi leimatut, kuten Bryan Cranstonin esittämä pedantti tieteilijä Joe Brody, puhuivatkin totta koko ajan.