Riemukas vastareaktio hygieniadiktatuurille - Yököttävä Wetlands kannattaa kokea

Riemukas vastareaktio hygieniadiktatuurille – Yököttävä Wetlands kannattaa kokea

Wetlands – Kosteikkoja on todella riemukasta katsottavaa. Hapokkaan kasvukuvauksen päähenkilö Helen Memel (uusi supertähti Carla Juri) on nuori nainen, jota kiihottaa kaikki likainen ja ellottava. Erityisen ihastunut hän on kehon eritteiden tuoksuihin.

Hajupommi räjähtää kasvoille heti kalkkiviivoilla: Helen tykkää istua julkisten vessojen elämää nähneille istuimille ja hinkata alapäätään niitä vasten. Yksityiskohtainen, orvaskedellä käyvä näkökulmakerronta erottelee katsojien järkytykseksi kaikki karvat ja kovettumat.

Se ei ole ennennäkemätöntä, mutta on naisen epähygieenisyys aika poikkeuksellinen elokuvan aihe.

Varautukaa yökkimään!

Haluan nähdä kaiken kuten mies näkee; hän kun näkee naisesta enemmän kuin tämä itse, koska nainen on rakennettu näiltä osin omituisen salaperäisesti ikään kuin kulman taakse. Samaan tapaan haluan tietää ensimmäisenä, miltä limani näyttää, tuoksuu ja maistuu. Enkä vain maata paikoillani ja toivoa, että kaikki otetaan lämmöllä vastaan.

Charlotte Rochen kirjoittama Kosteikkoja (saks. Feuchtgebiete) oli Saksan myydyin kirja vuonna 2008. Televisiojuontajan ja mediapersoonan esikoisteos otettiin vastaan joko tabuja rikkovana uutena feminisminä tai pelkkänä pikkuporvarillisena shokeerauksena. Se on kaunokirjallisuudeksi kömpelöä luettavaa: Rochen kaoottinen, pomppiva kuvailu ei nouse tavanomaisen yläpuolelle muun kuin kakkahien kaltaisten mukaällötysten voimalla.

Ohjaaja David Wnendtin, Claus Falkenbergin ja Sabine Pochhammerin elokuvakäsikirjoitus tavoittaa täysin sen, mikä alkuteoksessa oli niin poikkeuksellista ja arvokasta.

Helen kapinoi elämäntavallaan arjen hiljaisesti hyväksyttyjä hierarkioita vastaan.

Kun olin vielä pikkutyttö, hän (äiti) väitti minulle, ettei koskaan käy vessassa suuremmilla tarpeilla. Ettei hänen myöskään koskaan tarvitse pieraista. Hän pitää kaiken sisällään kunnes se hajoaa itsestään.

Aivan erityisesti Helen vastustaa itsetuhoisen äitinsä ilotonta hygieniafriikkiyttä. Äidin edustamat patologiat ovat tuttuja myös täällä Suomessa, puritaanisen Saksan ystävämaassa: Aina pitää olla päällä juuri vaihdetut pikkuhousut, koska ei sitä tiedä milloin joutuu onnettomuuteen ja ambulanssihenkilökunta kurkkaa hameen alle.

Ihan piruuttaan Helen elelee valkovuotokokkareisissa alusvaatteissa ja valmistaa tamponeja kotona vessapaperista.

Nyt joku viimeistään säikähtää: Vaarallista! Helen voi saada jonkun infektion! Instropektiivinen päähenkilömme ottaa tämänkin huomioon ja oikein kehuskelee vaginansa hyvinvoinnilla.

Helen (Carla Juri) harrastustensa parissa. Kuva: Future Film.

Helen (Carla Juri) harrastustensa parissa. Kuva: Future Film.

Usein sanktiointi naamioidaan juuri suojeluksi (Me tiedämme, mikä sinulla on parasta) vaikka kyse on normalisoinnista (Älä poikkea ruodusta). Helenin oma puhtausstandardi on anarkiaa, vallitsevan hygieniaideologian mukaan aivan uskomattoman tuhmasti tehty.

Eritteitä ei nimittäin saa esitellä eikä varsinkaan nauttia (!) vaan ne pitää säilöä ja piilottaa näkymättömiin erilaisiin koneellisesti valmistettuihin ja tuotemerkillä suojeltuihin tuotteisiin. Luonnollisena esitetty on itse asiassa luonnottomuutta: karvattomuutta, hajuttomuutta, mauttomuutta. Sille perustuu myös naisille suunnattu kauneus- ja hygieniatuotteiden miljoonabisnes.

Mainoksien aivopesutodellisuudessa naisten kuuluu huolehtia koko kodin ja muidenkin perheenjäsenten puhtaudesta, irrottaa vaatteista sitkeimmätkin tahrat.

Siivoaminen, järjestely ja puhdistaminen ovat siitä skitsofreenisiä askareita, että heti kun ne on suoritettu, asiat alkavat taas liukua kohti epäjärjestystä ja siivottomuutta eli entropiaa ja juuri tehty pitäisi toistaa. Tällainen yksityiskohtien loppumaton hinkkaaminen uhkaa kaikista vähiten vallitsevaa järjestystä.

Jokainen nainen tietää, miten helposti pikkuhousuihin syntyy valkoinen tai punaisenruskea tahra. Helen ei todellakaan kivety kauhusta tämän mahdollisuuden edessä.

Helen ei myöskään anna hygieniatilansa määritellä seksuaalisuuttaan. Mitä vuolaammin Helen vuotaa, sitä kiivaammin hän haluaa. Ota tai jätä.

Lena Dunhamin käänteentehnyt Girls on jo hieronut naamoihimme lähiaikoina hikistä ja rumaa seksiä, eritteitä ja pumpulipuikkoja. Minulle Wetlandsin näkeminen toi mieleen ensikohtaamiseni John Watersin kanssa, kun Amy Locanen kiltti tyttö sai orgasmin niellessään ahnaasti lasipurkiin säilöttyjä kyyneliä Cry-Babyssa (1990).

Wetlands – Kosteikkoja on samalla tavalla iloinen kokemus, täynnä nautintoa ja heittäytymisiä. Helen harrastaa seksiä, tyydyttää itseään ja käy jopa ilotalossa tutustuakseen paremmin naisvartaloon (ja saadakseen maistaa samoja asioita kuin miehet).

Helenin ja bestis-Corinnan (Marlen Kruse) hullutteleva huumetrippi on huumaavimpia aihekuvauksia sitten Enter the Voidin.

Mitä enemmän he (naiset) kiinnittävät eri alueisiin huomiota, sitä liikkumattomampia heistä tulee. Heidän olemuksensa muuttuu jäykäksi ja vähemmän seksikkääksi, koska he eivät halua pilata työnsä tulosta.

Wetlandsin juoni on aikamoinen tekosyy: Karvoja ajellessaan Helen haavoittaa takapuoltana ja joutuu sairaalaan leikkaukseen. Hiljalleen selviää, että Helen onkin oikeasti vain vanhempiensa avioeron haavoittama tyttö.

Saatiinpa eksploitaatiolle selitys!

Juuri tämä Rochen kirjassa ja myös Wnendtin elokuvassa mättää. Helenin perhehistorian esitteleminen peilaa hänen käytöstään pelkkänä traumaoireiluna. Se kaivaa vakavasti maata kiinnostavimman väläytyksen alta: Epähygieeninen tai sotkuista kiihottuva ei ole sairas.

Roche ei ole mikään de Beauvoir ja David Wnendt tietää sen. Sairaalavuoteeseen sidottu kertoja-Helen käy sivu sivulta pitkästyttävämmäksi. Kosteikkoja on monien sairaalakertomusten mukaisesti oikea tylsyyden kuvaus jota hetkittäiset kuvitellut “splattersikailut” eivät kohota (vaikka myönnetään, käsitteenä pimppimeikkaaminen on aika hysteerinen).

Vaikka elokuva ei sovi ihan herkkävatsaisimmille, määräisin sitä silti siedätyshoitona kaikille.

Olen näet samaa mieltä kuin Helen Memel: meidän pitäisi pikemminkin rakastaa kuin inhota eritteitämme.

Otteet ovat kirjasta Kosteikkoja, suom. Jenni Rautio, Basam Books