Captain American toinen tuleminen toimii, kiitos parituksien

Captain American toinen tuleminen toimii, kiitos parituksien

Kuin nurkan takaa valkokankaille pompahtava Captain America: Winter Soldier palauttaa uskoani hahmoon ja Marvel-filmatisointeihin ylipäänsä.

Ratkaisu oli yllättävänkin simppeli.

Ensimmäisen elokuvan mustavalkoisen sota-asetelman (NATSIT VS. HYVYYS) ja tahattomasti hihityttävän yleistyylin (Kypäräpipo? Kilven heittely?) jälkeen nykypäivään sulatettu Steve Rogers (Chris Evans) tarvitsi vain kunnon kaveriterapiaa.

Winter Soldierissa (“suomeksi” Return of the First Avenger, koska ilmeisesti talvisota/sotilas-sanaparia ei saa liittää tällaisiin lännen tuotoksiin) sitä tarjoavat sekä Anthony Mackien entinen sotilas Sam Wilson/Falcon että Scarlett Johanssonin entinen KGB-agentti Natasha Romanoff/Black Widow.

Wilsonin kanssa Rogers saa kaipaamaansa malebondingia (ja Top Gunin wingman-vitsi uuden merkityksen): lenkkeillään, muistellaan hurjia tehtäviä, surraan menetettyä aisaparia.

Rogersin ja tätä innokkaasti joka suuntaan parittavan Romanoffin välinen leikkimielinen naljailu luo elokuvalle kepeästi soljuvan rytmin. Parin seksuaalinen jännite ja huumori tuntuvat luontevilta, eikä jälkimmäistä tungeta alas kurkusta niin kuin Iron Man 3:ssa.

Unelmavävyä monisävyisesti näyttelevän Evansin ja sarkasmissaan Lost in Translationin (2003) Charlottea kanavoivan Johanssonin välillä on yllättävää kemiaa.

Kyllä se pieni flirtti piristää jopa kirkasotsaisintakin jenkkilipun kantajaa!

Kun päälle lisätään supermaskuliinisen Kapun ja pääpahiksen angstinen välienselvittely, fanifiktioiden määrä kaatanee Tumblrin ihan lähipäivinä.

Steve Rogers (Chris Evans) ja Natasha Romanoff (Scarlett Johansson). Kuva: BVI Finland.

Steve Rogers (Chris Evans) ja Natasha Romanoff (Scarlett Johansson). Kuva: BVI Finland.

Pääjuoni on arvattavissa käänteissään tuttavallinen, löyhästi 70-luvun vakoilumentaliteetista lainaava ja NSA-vakoilupaljastuksilla tuoreutunut kauhuskenaario. Se jatkaa siitä mihin 9/11-Avengers jäi.

Vastaiskuna New Yorkin tuholle S.H.I.E.L.D. on kehittänyt ennaltaehkäisevälle eliminoinnille perustuvan superaseen. Steve Rogers, tuo toisen, “viattomamman” aikakauden tuote ja mies, joka ei omien sanojensa mukaan osaa valehdella, haistaa heti keskitysleirien sauhut.

Captain American hahmoa rakentava menneiden vuosikymmenten nostalgisointi on tietysti täyttä puppua ja sadunkerrontaa, voittajien näkökulmasta kirjoitettua epätotta pakoa johonkin mitä ei koskaan ollutkaan. Tähän jopa vihjataan kun Rogers vierailee lippis syvällä päässä The Smithsonian -museossa, omalle henkilökultilleen pyhitetyllä osastolla.

Sinne Rogers menee muistellakseen mennyttään muiden kuvittelemana.

Kuvastoltaan Captain America: Winter Soldier on vaihdellen joko brutaalia tai silpuksi leikattua käsikähmää sekä ase- ja räjähdyspornoa: kylien kokoisia sotalaivoja rusentuu ydinromuksi miljardien edestä ja Nick Furyn (Samuel L. Jackson) kiiltävän citymaasturin superpanssarointia testataan konetuliasein ja supertykein. Ihailen toki sankarin myyttisen adamantiumkilven innovatiisia käyttötapoja seinänmurtajana ja vapaapudotuksen pehmentäjänä.

Kun Maailman turvallisuusneuvoston vetäjänä tilaa hallitseva Robert Redford pitää dramaattisen puhetauon, kukaan ei sentään uskalla leikata pois.

Viimeisenä on käsiteltävä case Natasha Romanoff.

Iron Man 2:sta lähtien olen pitänyt takinkääntäjä-agenttia elokuvasarjan epäkiinnostavimpana ja turhimpana hahmona heti Jeremy “Herra Tapetti” Rennerin Hawkeyen jälkeen, siis pelkkänä nörttien silmäkarkkina.

Winter Soldier muutti mieleni. Romanoff todistaa koko maailmalle olevansa Marvelversumin rehellisimpiä ja sisäisesti ristiriidattomimpia sankareita kun hän toteaa valtavan petoksen paljastuessa: “I thought I knew whose lies I was telling.”

The jury finds Natasha Romanoff not guilty but kicking ass.

Olen nähnyt valon.