The Monuments Men on nolo moraalisaarna, ei elokuva sodasta eikä taiteesta

The Monuments Men on nolo moraalisaarna, ei elokuva sodasta eikä taiteesta

Perjantaina ensi-iltaan tuleva The Monuments Men kertoo Frank Stokesista (George Clooney), taidehistorioitsijasta jonka Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt valtuuttaa pelastamaan taidetta natsien käsistä. Kuten Napoleon, Adolf Hitler on kerännyt taideteoksia sotasaaliina valloittamistaan maista. Hän aikoo sijoittaa ne omaan Führer-museoonsa Itävallan Linziin. Sellainen ei käy laatuun koska taide kuuluu kaikille, Stokes luennoi.

Herra presidentti, natsit saattavat vahingoittaa tai jopa tuhota mestariteoksia!

Niinpä Stokes kokoaa ryhmän asiantuntijoita ja tuottaa kaikki vanhalle mantereelle. Jätkäretkueesta muodostuu oikeita unelmapareja: johnbelushimainen John Goodman saa parikseen pervosti myhäilevän Jean Dujardinin, Bill Murrayn sarkastinen arkkitehti taas tosikon Bob Balabanin. Mutta onko yksittäinen taideteos näiden miesten henkien arvoinen?

Clooneyn ohjaama, käsikirjoittama ja tuottama The Monuments Men on malliesimerkki “unelmaprojektista”, jossa mikään ei oikein toimi. Vaikka mukana on ensemble karismaattisia keski-ikäisiä miestähtiä, he seisoskelevat pitkälti toimettomina. Elokuvan katsomiskokemus vertautuu pyykinpesuohjelman seuraamiseen. Clooney on syytänyt rahaa ahtaan studiomaisilta näyttäviin, historiallista gravitaa tuoviin joukkokohtauksiin, joiden on tarkoitus kehystää sankareiden seikkailua. Ristihäivytyksillä kohtaukset vaihtuvat toisiin vailla mitään logiikkaa.

Ocean’s Elevenin liukkaan velikultahuumorin sijaan The Monuments Men töksähtelee eteenpäin vaivalloisesti kuin vanhus. Kuvien kumartelu ja aiheen omakohtaisuus (Clooneyn isä vei poikaansa pienenä ihastelemaan veistotaidetta Lincoln Memorialiin) ovat kääntäneet tekijöissä päälle aivan häpeilemättömän moralistin.

Sellaisen joka on esimerkiksi ratketa liitoksistaan päästessään heristämään sormea keskitysleirijohtajalle. (Pitääkö vielä 2000-luvulla olla jälkiviisas holokaustin suhteen? Clooneyn nolo vastaus on rasvaisen painokas kyllä.)

The Monuments Men on oikeastaan kulttuuri-imperialistinen märkä uni. Indiana Jonesista loordi Elginiin länsimaiset sankarihahmot ovat “pelastaneet” taidetta raahaamalla sen oman maansa museoihin sillä verukkeella, että alkuperäisheimot voisivat vahingossa tuhota jotain mikä kuuluu kaikille.

Koska natsit tosiasiassa tuhosivat arviolta 5 000 abstraktia teosta (mm. Picassoa ja Braqueta) degeneroituneena roskana, Monumenttimiesten pelastajapaatos on täysin perusteltua, järkeilevät Clooney ja kumppanit.

Mutta entä sisäinen ristiriitaisuus? Läpi elokuvan takavarikoituihin taideteoksiin viitataan sanalla MESTARITEOS, vaikka heti alussa myönnetään sopuisasti, että jotkut mestariteokset nyt vain ovat tärkeämpiä kuin toiset. Perustelut ovat kaikkea muuta kuin vakuuttavia:

Ghentin alttarikaappi on katoliselle kirkolle hyvin tärkeä teos, siksi se pitää pelastaa. (Clooney sai katolisen kasvatuksen, toim. huom.)

Brüggen Madonna on tärkeä lapsuusmuisto omassa elämässään epäonnistuneelle Donald Jeffriesille, jota esittää Downton Abbeysta tuttu Hugh Bonneville. Ihan vain siksi se pitää pelastaa.

Parasta on, ettei taideteoksia olla keräämässä erityisesti museoiden kaltaisiin julkisiin laitoksiin. Matt Damonin esittämä MoMan asiantuntija löytää juutalaiselta takavarikoidun taulun ja käy palauttamassa sen tyhjään ja sotkettuun osoitteeseensa.

Mitä  tapahtui “taide kuuluu kaikille”-eetokselle jos taulut onkin tarkoitus vain palauttaa yksityisille omistajilleen? (Tietysti Clooneyn tavoittama ironia on, etteivät leireille kuljetetut omistajat ole luultavasti enää olemassa, ergo, taide kuuluu taas kaikille.)

Tammikuun W-lehdessä Clooney avasi tuntojaan elokuvan taustalla: “Taiteella on monia muotoja. Mutta se edustaa jotain perustavanlaatuista meissä kaikissa: historiaamme.”

“Kun Taliban tuhosi uskomattomia arkkitehtuuri- ja taideteoksia, tai kun amerikkalaisjoukot eivät suojele museoita Irakissa, kansat menettävät kulttuurinsa. Kulttuurin mukana he menettävät myös identiteettinsä. Se on kauhea menetys, luihin ja ytimiin saakka.”

Amerikkalaiset maailmanhistorian pelastajina esittävä The Monuments Men perustuu Robert M. Edselin kirjaan. Tarinan mukaan Clooneyn pitkäaikainen tuottaja-käsikirjoittajapartneri Grant Heslov poimi pokkarin mukaansa lentokentältä.

On elokuvalla toinenkin inspiraatio, Rose Vallandin omaelämäkerta Le front de l’art (1961). Valland toimi moderniin taiteeseen erikoistuneen Pariisin Jeu de Paume -taidemuseon kuraattorina vuonna 1941 kun Goebbels määräsi museon varastoksi varastetulle taiteelle. Cate Blanchettin hahmo perustuu Vallandiin The Monuments Menissä.

Ovela Valland alkoi pitää kirjaa Jeu de Paumeen tuoduista esineistä. Kun natsit yrittivät siirtää osan kokoelmasta junalla Saksan puolelle sodan loppuvaiheessa, Valland vihjasi asiasta vastarintaliikkeelle joka esti junan lähdön. John Frankenheimer ohjasi tapahtumasarjasta klassikkoelokuvan Juna (1964), pääosassa Burt Lancaster.

Frankenheimerin näyttävä mustavalkotrilleri peittoaa The Monuments Menin lapsekkaat filosofoinnit ja kivettyneen toiminnan 6-0. Taide-esineitä kuljettavasta junasta tulee symboli Ranskan vastarintaliikkeen ja natsien tahtojen taistolle. Junamies Labiche (Lancaster) pistää kampoihin periaatteesta. Sopivaan saumaan tungettu piippu tai kolikko estää vuorotellen junan lähdön asemalta.

Lopussa Frankenheimer näyttää hiljaisessa kuvasarjassa valtavia laatikoita, joiden kyljistä käy ilmi sisältö (“5 Degas”, “5 Cezanne”, “4 Renoir”) ja vierellä makaavia, junan pelastuksessa kuolleita miehiä. Sanoma on selvä: Sota on julmaa, kuolipa sitä maansa, muutaman taideteoksen tai ihmishengen tähden.

Junassa ja koko sodassa on kyse periaatteesta, lujana pysymisestä sorron alla.

Mistään näin kypsästä tai oivaltavasta ei voi edes haaveille The Monuments Menissä, josta olisi voinut tulla kepeä iloittelu jossa tärkeintä on antaa natseille ja venäläisille pitkä nenä.

Tulikin raskas saarna, jossa osoitellaan taidetta (“Picasso!” “It’s a Rodin!”) yrittämättäkään välittää katsojalle, miksi meidän pitäisi innostua kyseisestä teoksesta.

Paradoksaalisesti elokuvassa, joka imee tärkeytensä taidehistoriasta, ei ole yhtään lähikuvaa taideteoksesta.