Vuoden 2013 Top 15

Vuoden 2013 Top 15

(Koska kymmenen on yksinkertaisesti liian vähän ja kaksikymmentä huijausta.)

Vuosi 2013 oli hyvä elokuvalle ja Suomelle.  On helppo palauttaa mieleen hetket, jolloin tiesi nähneensä jotain ainutlaatuista: hurmos Spring Breakersin katsomossa Rotterdamissa, liikuttuminen Juliette Binochen kasvoista Berliinissä, kuoleman hiljaisuus Betoniyön loppukuvan valaistessa täpötäyttä elokuvasalia R&A:ssa…

Moni näistä elokuvista tuli laajaan teatterilevitykseen Suomessa. Toivottavasti sama kehitys jatkuu vuonna 2014.

Onnellista uutta vuotta!

Mestari (Paul Thomas Anderson)

Heikko mieli tottelee johtajaa upeasti kuvatussa, valaistussa ja leikatussa periodidraamassa. Philip Seymour Hoffman esittää miestä, joka manipuloi, lirkuttelee, raivostuu silmittömästi ja onnistuu koukuttamaan onnettoman sotaveteraanin (Joaquin Phoenix) sielunvaellussatuihinsa. Mielivaltaisesta paradigmasta on siis kyse.

Mestari (2012). Kuva: Future Film.

Mestari (2012). Kuva: Future Film.

Mestari ei ole elokuva erityisesti skientologiasta. Se kuvaa yleisesti orgastisen koukuttavia valheita, mielenhallintaa, laumasieluisuutta, kaipuuta seurata karismaattista johtajaa sokeasti. Ajatelkaa “vaihtoehtoisen totuuden” käsitettä, kreationismia ja muita aivosaasteita.

Ajatelkaa Fox Newsia.

Sakeasta Amerikan keskilännen ajankuvasta huolimatta Mestari on myös psykoanalyyttinen vertauskuvallinen elokuva ihmispsyykestä. Phoenixin Freddie Quell on enemmän koira kuin ihminen, id joka janoaa taipua Hoffmanin superegon tahtoon.

Jahti (Thomas Vinterberg)

Toinen täydellisen onnistunut elokuva valheesta ja sen raskauttavasta vaikutuksesta. Vastoinkäymisten lannistama päiväkotityöntekijä (Mads Mikkelsen) joutuu yhteisön raa’an ajojahdin kohteeksi.

Kirjoitukseni elokuvasta täällä.

Spring Breakers (Harmony Korine)

Vuoden dadaistisin, hauskin ja – hieman yllättäen – vaihtoehtoisin yleisön suosikki. Kirjoitukseni elokuvasta täällä.

Only God Forgives (Nicolas Winding Refn)

Refn teki kaikkien rakastaman Driven (2011) jälkeen mitä piti: kuvottavan väkivaltaisen, armottoman ja kiehtovan kosto- ja perhehelvettikuvauksen verenpunaisilla käytävillä.

Kristin Scott Thomas elokuvassa Only God Forgives (2013). Kuva: Scanbox.

Kristin Scott Thomas elokuvassa Only God Forgives (2013). Kuva: Scanbox.

Ryan Gosling mestaroi mikroeleillään minkä ehtii ja Kristin Scott Thomas, noh, TAPPAA äitinä suoraan Siperiasta. Tanskalaiset jyräävät.

Rakkautta ennen keskiyötä (Richard Linklater)

Linklater kirjoitti runsaasti pölisevän elokuvansa dialogin yhdessä päänäyttelijöiden eli Julie Delpyn ja Ethan Hawken kanssa, ja sen kuulee. Jessen ja Celinen rakkaustarina on niin epätodennäköinen ja juuri siksi niin kouriintuntuva, kuin onnettomuus tai syntymä. Trilogiaksi paisuminen ei ole pöhöttänyt heidän ajatuksiaan tai tylsyttänyt heidän persoonallisuuksiaan. Pitkät otokset todistavat Hawken ja Delpyn suvereenin yhteispelin.

On tuhat syytä iloon!

Sokerisen kreikkalaisidyllin vastapainona iskevä riitely hotellihuoneessa on epäreilu ja todellinen, vuoden parhaita yksittäisiä kohtauksia. Kun trio vielä päättää elokuvan maltilla, on Rakkautta ennen keskiyötä kaikkea mitä uskalsi toivoa.

Camille Claudel 1915 (Bruno Dumont)

En vieläkään ole täysin varma, mikä yksittäinen asia tässä lumosi minut. Totuus on, että Camille Claudel 1915 on hidas ja askeettisen tyhjä elokuva. Se sijoittuu kehitysvammaisille naisille tarkoitettuun luostariin joka on vankila. Juliette Binoche esittää kuvanveistäjää, jonka mieli on järkkynyt. Mutta kellä taiteilijalla ei?

Dumont on erityislaatuinen ohjaaja, sairaalloisen innostunut hetkistä hämärän rajamailla. Tässä elokuvassa nuo hetket sijoittuvat uskon ja hulluuden, luovuuden ja yhteiskunnan rajapinnoille.

Kirjoitukseni elokuvasta täällä.

Frances Ha (Noah Baumbach)

Vihdoinkin! Noah Baumbach teki elokuvan, jossa ei ole pisaraakaan ilkeyttä tai katkeruutta, vain ehdotonta rakkautta ja voimaa. Vapaus!

Mickey Sumner ja Greta Gerwig elokuvassa Frances Ha (2013).

Mickey Sumner ja Greta Gerwig elokuvassa Frances Ha (2013). Kuva: HIFF.

Frances Ha kuvaa 27-vuotiaan Francesin (Greta Gerwig) ja Sophien (Mickey Sumner) ystävyyttä, tärkeämpää kuin mikään toinen romanssi. Vaikutteet kulkevat avonaista, kolmesta kiintopisteestä muodostuvaa kehää (Ranskan uusi aalto -> Woody Allen -> Leos Carax).

Vähän kuin Gerwigin Frances, joka on heinäsirkkakuningatar, hullunkuristen jumalatar, boheemien painimestari, Pariisin kettu ja New Yorkin valtiatar.  Näyttelijän pitkänhuiskea, hassusti rätkähtelevä olemassaolo on loputon luovuuden lähde. Lopulta hän uskaltaa ei pelkästään tanssia vaan ohjata muita rohkeasti oman koreografiansa tahtiin.

Kilpailu vuoden parhaasta hahmosta käydään tiukasti Francesin ja Cate Blanchetin Jasminen (Blue Jasmine) välillä.

Sountrackilla ilahdutti Modern Loven lisäksi tämä: http://www.youtube.com/watch?v=JQsg6XXGxXQ

Betoniyö (Pirjo Honkasalo)

Teini-ikäinen Simo (Johannes Brotherus) etsii merkityksellisyyttä, mutta eksyy yöhön ja pelkuri-isoveljen (Jari Virman) nihilismiin Pirkko Saision tarttuvan dialogin siivittämänä.

Betoniyön Helsinki on musta ja märkä, kuin helvetti jossa on tapahtunut vesivahinko. Se on ehdottoman nuoren mielen kuvajainen, samaan aikaan lohduton ja toiveita täynnä. Vuoden paras kotimainen.

The Act of Killing (Joshua Oppenheimer)

Docventuresin jo televisiossakin näyttämä dokumentti, joka muutti maailmaa, pakenee selityksiä. Vuosikymmenen materiaalin parissa työskennellyt Oppenheimer tekee viisaasti ja vain antaa tapahtumien avautua silmiemme edessä.

The Act of Killing (2013). Kuva: HIFF.

The Act of Killing (2013). Kuva: HIFF.

Avoimuus ja julkisuus tekevät oikeudenmukaisen yhteiskunnan, mutta silti tietyissä suosiollisissa olosuhteissa ja maailmanpolitiikan sokeassa pisteessä jotain tällaista voi tapahtua. Mahaneste nousi suuhun ensinäkemältä.

Indonesiassa miljoonia viattomia tappaneet kuuluivat vielä elokuvan tekovaiheessa yhteiskunnalliseen eliittiin, he istuivat tärkeissä valtiollisissa viroissa ja bostailivat avoimesti teoillaan. Enää niin ei ole.

Päivien kuohu (Michel Gondry)

Kun kaksi surrealistia kohtaa, voi syntyä poikkeuksellista anarkiaa.

Michel Gondry sovitti ja ohjasi Boris Vianin vuonna 1947 julkaistusta romaanista stop motionilla hulluttelevan, Jean-Sol Partrea (sic) Duke Ellingtoniin ja amour fouhun yhdistävän aivokarkin, jossa keuhkoihin pesinyt lumpeenkukka varjostaa pariskunnan (Romain Duris, Audrey Tautou) lempeä.

Menneisyys (Asghar Farhadi)

Pilalle menneet haaveet voivat tehdä meistä jo nuorena vanhuksia; kumaria, jäykkiä ja alttiita toistamaan virheitään. Tahar Ramin ja Bérénice Bejo esittävät juuri tällaisia ihmisiä Menneisyydessä.

Iranilaisen Asghar Farhadin monikulttuurinen kudelma kahdesta perheestä, jotka masennuksen tuhovoima yhdistää, on yhtä hieno kuin hämähäkinseitti. Vasta toisella katsomisella ymmärsin, miten hienosyisesti ja näkymättömästi sen palaset loksahtavat paikoilleen. Farhadin avioeroa ja islamilaisuuden eri sävyjä kuvannut Nader ja Simin: ero (2011) on loistava, mutta onko Menneisyys vielä parempi?

Viimeisen kuvan äärellä sanat katoavat.

Me ollaan parhaita! (Lukas Moodysson)

Tukholma, 1982: Vanhemmat nolottavat ja liikuntatunnit haisevat, joten ala- ja yläasteen rajalla keikkuvat Bobo ja Klara perustavat punkbändin. Mukaan haalitaan myös uskis Hedvig, joka onkin yllättäen tosi kiva ja cool.

Me ollaan parhaita! (2013). Kuva: SF Film Finland.

Me ollaan parhaita! (2013). Kuva: SF Film Finland.

Lukas Moodyssonin hellä kasvukomedia on puhkihalittavan hauska, anarkistinen ja vapauttava, yhtäaikaa Kimpassa (2000) ja Fuckin Åmål (1998). Ympäristön paine yrittää ahtaa sen arvonsa tuntevat esiteinisankarit identiteettipolitiikan ahtaaseen muottiin ihan samaan tapaan kuin Agnesin tai Elinin. Vanhemmat ovat hassuja ja rakastavia, koulun ja nuorisotilan auktoriteetit jämähtäneitä ja sovinistisia. Kansankodissa voi kapinoida turvallisesti.

Repeän aina nauruun trailerin kohdassa 00.49. (“Ni är inte alls bäst, ni är SÄMST!”)

The Selfish Giant (Clio Barnard)

Clio Barnardin paljas ja koskettavan kauniisti kuvattu työväenluokkatarina pikkupoikien ystävyydestä on näennäinen paradoksi, ajaton ajankuva. Romumetallin keräämisestä innostunut Arbor (Conner Chapman) ja hevosia rakastava Swifty (Shaun Thomas) voisivat yhtä hyvin olla orpoja Charles Dickensin ajan Englannissa.

Faktisesti he kuitenkin ovat köyhiä lapsia David Cameronin Britanniassa, jossa eriarvoisuus kasvaa ja kasvattaa paitsijäävien sukupolvea. Historia toistaa itseään.

The Selfish Giant perustuu löyhästi Oscar Wilden samannimiseen satuun, joka kertoo puutarhaansa vartioivasta jätistä, puutarhassa leikkivistä lapsista ja erityisesti heistä yhdestä, joka särkee jätin sydämen kuolemallaan.

Haluan nähdä Barnardin mestariteoksen vielä uudestaan, mutta tulkinnan palaset ovat käsissä. Poikia huijaavan romumetallikauppias Kittenin (Sean Gilder) lisäksi jättiläinen on itse yhteiskunta, joka ymmärtää liian myöhään mitä menettää.

Tämän kanssa toimisi “double billinä” loistavasti Ken Loachin viiltävä dokumenttielokuva The Spirit of 45.

A Touch of Sin (Zhangke Jia)

Verta, väkivaltaa, korruptiota ja pettymystä – A Touch of Sin kuvaa suvereenisti koko vallitsevaa, epätasa-arvoa ylläpitävää yhteiskuntajärjestelmää ja sen keskinäisriippuvuuksia täältä nyky-Kiinaan. On häkellyttävää, että elokuva sai toukokuussa levityksen kotimaassaan. Jia ei pidättele vaan nuijii talouskasvun kelkkaan hypännyttä Kiinaa täysin armotta.

Impressionistinen kamera hyppää vuorotellen neljän päähenkilönsä matkaan ja vaihtaa kohdetta lennossa. Elokuvantekijän tarinoilleen osoittamat ymmärrys ja brutaali rehellisyys tuntuvat kompromisseista vapaalta.

Bastards (Claire Denis)

Jos Betoniyö säntäilee eksyksissä mustassa, betonisessa yössä, Bastards seilaa ihmissydämen mustalla aavalla Vincent Lindon karismaattisena kapteeninaan.

Lola Créton elokuvassa Bastards (2013).

Lola Créton elokuvassa Bastards (2013). Kuva: HIFF.

Käänteissään film noiria ja Chinatownin (1974) kaltaisia pulp-rikoskuvia muistuttava synkkä elokuva mädästä perheessä on taidokkuudessaan lähes törkeä. En älynnyt ihailultani edes masentua.

Haluatko tavanomaisia kuva-vastakuvia? Denis ei anna niitä. Reaktio-otokset eivät kiinnosta häntä.

Haluatko tietää, paljonko kello on tai mikä päivä tänään on? Denis ei kerro niitä. Leikkauksen ellipsit hämäävät, mutta eivät peittääkseen mitään noloa virhettä.

Denis hämää ja briljeeraa koska hän voi ja osaa. Nostan maljan.