Nightvisions Maximum Halloween 3013: Tärpit!

Nightvisions Maximum Halloween 3013: Tärpit!

Heippa!

Nightvisions-elokuvafestivaali on täällä taas 30.10. – 3.11. ja lipunmyynti alkaa huomenna perjantaina.

Sen kunniaksi ihan pikkiriikkiset etukäteisfiilistelyt.

1. Joulubileet (Jari Halonen)

Kun maailmanhistorian sydämellisin alamaailma kokoontuu yhteen viettämään joulua, riemu repeää ja naisesta tulee riitaa.

Joulubileet on legendaarisen lämminhenkinen neljän-seinän-sisällä-hupailu, jonka tosipohjaiset juuret juontuvat Jari Halosen omaan nuoruuteen. Tämä on tarina oikeista henkilöistä, juhlista yhteisöllisimmästä ja possusta.

Hikipisaroillaan näyttelevä Jorma Tommila järjestää kotiin palaavalle antisankarille (Antti Reini) joulupöydän ja -saunan. Samanaikaisesti naapurin kyylä (Jari Halonen) yrittää parhaansa mukaan vaklata testosteronihippoja. Paskapönttöönkin puhutaan.

Ohjaaja-filosofi-uudistaja Jari Halonen on paikalla Finlandia-gaalassa keskustelemassa yleisön kanssa. Elokuvalla on runsaasti ns. kulttifaneja, joten luvassa lienee kunnon show.

2. Blood for Dracula, Flesh for Frankenstein (Paul Morrissey)

Paul Morrisseyn ohjaamat pehmoporno-kauhukomediat tekivät Paroni Frankensteinia ja Kreivi Draculaa näytelleestä Udo Kieristä (s. 1944)  tähden.

Udo Kier on Nightvisionsin ehdottomasti nimekkäin festivaalivieras, Lars von Trierin luottonäyttelijä ja Hollywood-sivuroolitähti. Hänen filmografiastaan esitetään festareilla neljä elokuvaa (loput ovat House on a Straw Hill sekä Tohtori Jekyllin naiset). Morrisseyn gonzo-ohjauksista oma suosikkini on Blood for Dracula, jossa Kier läpikäy kivuliaan ikimuistoiset verioksennusperformanssit.

Kaikkein parasta molemmissa elokuvissa on kuitenkin Kierin palvelijaa esittävän Arno Juengingin ja Frankensteinin/Draculan välillä vallitseva lämmin yhteisymmärrys.

Saamieni tietojen mukaan Kier on paikalla JOKAISESSA elokuvansa näytöksessä. Suomidesignista seonnut sinisilmä saanee mitä haluaakin: ihailua, rakkautta, jakamatonta huomiota.

3. Jodorowsky’s Dune (Frank Pavich)

Jodorowsky’s Dune todistaa, että valovoimaisinkin mieli voi törmätä seinään. Chilessä syntynyt taiteilija, elokuvantekijä ja visionääri Alejandro Jodorowsky halusi tehdä elokuvan Frank Herbertin science fiction -klassikosta Dyyni. Projekti karahti karille, vaikka rahasta ja luovista kyvyistä ei ollut pulaa.

Rakastan Lynchin kiihkoilevan kirkasotsaista ja värisyttävän pervoa Dyyniä (1984) mutta kuka ei olisi halunnut nähdä mitä El Topon (1970) ja The Holy Mountainin (1973) tekijä saa aikaan? Frank Pavichin dokumenttielokuva sai järkyttävän kehuvia arvioita keväällä Cannesissa.

Tämä on eniten odottamani festivaalielokuva.

4. We Are What We Are (Jim Mickle)

Iloinen yllätys: Jenkkiversio meksikolaiselokuvasta Mä oon mitä oon (2010), joka muuten sai levityksen Suomessakin, on nousujohteinen ja harvinaisen kunniakas genresnack. Se käsittelee onnistuneesti patriarkaalisen perhekurin ja seksuaalisen heräämisen välisiä ristiriitoja kannibaaliteemansa kautta.

We Are What We Are on ristisiitos Winter’s Bonea (2010) ja Twin Peaksia (1990). Se on pahaenteisillä katoamisilla, kliseisillä henkilöhahmoilla ja tuhoisan itseriittoisella maskuliinisuudella marinoitu murhamysteeri, joka pitää minkä lupaa finaalissaan.

Hyisen vetinen kuvasto saa lisäpotkua Kelly “What the fuck is happening?” McGillisin ja Michael Parksin kaltaisten veteraanien karismaattisista sivurooleista.

5. Klassikot, odotetut tulokkaat ja varmat megahitit

Esimerkiksi Gravity (Alfonso Cuarón), Carrie (Brian DePalma), John Dies at the End (John Coscarelli) ja Drug War (Johnny To) löytyvät tästä “jokaiselle jotakin” -korista.

Rotterdamissa näkemäni Drug War on aivan käsittämättömän tiukasti koreografioitua toimintaa rennolla huumorilla höystettynä, To-untuvikolle hyvin mieluinen. Piper Laurie on luonnonvoimista hurjin teini-iän ikävyyksiin pudotetun tyttären (Sissy Spacek) uskovaisena emona Carriessa. Tähän ei uusintaversio pysty.

Nautinnollista festivaalia!